Miksi minä olen näin huono?

Viimeinen viikko on ollut täydellistä kontrollin puutetta. En ole kieltäytynyt mistään ruuista, jotka eteeni on tuupattu.
Olen syönyt kuin porsas koko viikon. Keho on todella turvoksissa.. Voin tuntea kuinka rasvasolut ovat taas lisääntyneet ja kasvaneet entisestään.
Miksi minun pitää aina pilata kaikki.. Olin jo 55kg:n alapuolella ja sitten...
En ole uskaltanut astua vaakaan viime viikon jälkeen. Lukema pelottaa liikaa.
Kolme viikkoa.. Kolmen viikon kuluttua minun on pakko painaa 53kiloa.. Se on minun tavoitteeni.
En tiedä milloin uskaltaudun vaakaan seuraavan kerran, mutta tuskin vielä tällä viikolla.. Pelkään lukeman murskaavan minut sisältä.
Vaaka nököttää keskellä lattiaa muistutuksena siitä kuinka epäonnistunut olen.. Miten tuo eloton esine voi vaikuttaa niin elävältä ja pirulliselta? Ja silti minä haluan olla sen orja. Haluan, että se pakottaa minut kutistumaan pieneksi ja kauniiksi, kun en siihen yksin pysty.

Pienen pienet asiat ovat saaneet oloni kurjaksi viime aikoina.
Törmäsin sattumalta EnkeliTyttöön pitkästä aikaa. En usko hänen nähneen minua, mutta minä tuijotin häntä kuin koira sisäfilepihviä..
Ne ranteet.. Niin pienet ja sirot.
Ja kuinka lapaluut paistoivat hupparin läpi. Kuin siivet.
Ja pisteenä iin päälle: jalat.. Kuin gasellilla. Pitkät ja kapeat.
Ääni päässäni alkoi kuiskia: "Katso nyt.. Joillain on itsekuria. Ja ne jotkut voivat olla keijukaisia. Sinä et ole. Et lähellekään"

Töistä kotiin tullessani tuo näky pyöri non-stoppina päässäni kuin jumiin jäänyt elokuva.
Kaupungilla vastaan tuli toinen toistaan laihempia tyttösiä. Kaikki laihempia kuin minä. Minä olin norsu posliinikaupassa.
Järki-minä koetti kertoa, että nuo tytöt ovat vielä nuoria, lähes lapsia, ja kropat sen mukaisia.
Mutta Ääni hiljensi Järjen.. Syy, että minä olen tällainen järkäle ei ole siinä, että minä olen tämän ikäinen, vaan siinä että syön kuin keskitysleiriltä karannut.
Nyt sen on loputtava.
Jos en aloita pienentymisprojektia nyt, huomaan olevani taas se sama helvetinmoinen ryhävalas kuin muutama vuosi sitten.
Minun on laihduttava. 

Lörpöttelijä

Miksi minä en osannut pitää viikonloppuna suutani kiinni?

Humalassa tuli kerrottua syömisongelmista eräälle kaverille.. Voi hyvät pyssyt.. Tällä ihmisellä on syömishäiriötä sairastanut läheinen ja hän oli selkeästi huolissaan meikäläisen meiningistä.. Kuulemma pitäisi hakea apua ennen kuin on liian myöhäistä..
Ahdistaa.. Miten minä ikinä voin enää katsoa tätä henkilöä silmiin ja olla normaalisti hänen seurassaan?
Toivottavasti hänellä katkesi muisti baariin mennessä kuten normaalisti..

Ei tämä avautuminen tähän loppunut.. Mies sai kaivettua minusta oikean painon selville. Tähän asti olen väittänyt olevani viitisen kiloa painavampi, mutta sinne meni sekin.

Ei helvetti että ihminen osaa olla tyhmä!

Tyytyväinen minä

Tänään vitkuttelin vaa'alle astumista ties kuinka pitkään.. Pelkäsin nähdä numeron. Numeron, joka määrittäisi koko loppupäiväni vireystilan.. Se päättäisi, olisinko iloinen vai surullinen.
Vihdoin ja viimein uskaltauduin astumaan tuolle helvetin rakkineelle, joka silti on minulle niin rakas. Ja tänään se yllätti minut positiivisesti: 54,8kg!
Toissapäiväisestä jäätelönsyönnistä huolimatta paino on pudonnut! Tekee mieli tanssia ja laulaa.. En tosin osaa kumpaakaan, joten jätetään tällä kertaa väliin.

Näin viimeyönä unia. Se oli outoa. En ole nähnyt unia varmaan viimeiseen puoleen vuoteen. Toisaalta olen ollut tyytyväinen, sillä näin ennen vain ja ainoastaan painajaisia. Ja ne olivat todella pelottavia. Niin pelottavia, että en uskaltanut loppuyönä nukkua enää ollenkaan, koska pelkäsin unen jatkuvan.
Viimeyönäkin näin painajaista, mutta onnistuin nukahtamaan uudelleen. Seuraava uni olikin huomattavasti miellyttävämpi.. En muista unesta muuta kuin omat jalkani. Ne olivat ihanat. niin sirot ja pienet.. Juuri sellaiset kuin haluan..
On se hassua miten uni voi antaa näin valtavasti thinspiraatiota..

Kuten kaikki varmasti huomaavat: ajatukset paranemisesta ovat kaikonneet jonnekin taka-alalle. Tällä hetkellä koen, että en minä apua tarvitse. Nyt kun onnistun sentään jossain. En uskaltaisi päästää häiriöstä irti ja ei minulla tällä hetkellä ole vähäisintäkään halua tehdä sitä. Masennuskin tuntuu hieman kaikonneen onnistumisien tieltä. Kuin viettäisi uutta kuherruskuukautta sairauden kanssa.. Typerää, tiedän kyllä mihin tämä johtaa, mutta johtakoot. Nyt minun on hyvä olla.
Toki tämä vie paljon aikaa ja pyörii jatkuvasti mielessä, mutta tämä on minun turvasatamani. Asia, joka antaa minulle lohtua. Voin hallita edes jotain, kun maailma ympärillä sortuu.