Ei minusta ole tähän?

Vastoinkäymisiä vastoinkäymisten perään.. Tai ehkä minä otan asiat turhan raskaasti. Tuntuu, että olen vain entistä heikmpio ja minusta ei ole mihinkään eikä minusta koskaan tule mitään.
Kotilomat menivät päin persettä. En tehnyt mitään järkevää: nukuin ja kuuntelin miehen stressikiukuttelua, josta seurasi marttyrointia meikäläisen puolelta: "No anteeksi, että olen idiootti ja sairastunut moiseen sairauteen aiheuttaen sinulle kaikkea paskaa". Kuinkakohan kauan mies jaksaa katsoa minun epätoivoista räpiköimistäni terveyden ja sairauden rajamaastossa.
Tunnen mielettömän huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kotona vaan mies joutuu huolehtimaan kaikesta.

Yksi omista hoitajistani lopettaa. Täytyy myöntää, että tuo sattuu enemmän kuin suostun ulospäin näyttämään.
Vihdoinkin uskalsin edes hieman avata itseäni ja sitten luotettava henkilö lähtee pois. Tuntuu, että matto on kiskaistu pois jalkojen alta.
Samalla kuitenkin syytän itseäni kaikesta. Olen ollut liian raskashoitoinen potilas, jonka vuoksi kyseinen henkilö lähtee kävelemään koko laitoksesta..
Tämäkin voi olla kuvittelua, mutta... Minulle tuo on totuutta vaikka se kummalliselta kuulostaakin.

Punnituskin lävähti taas vasten kasvoja.. Parisataa grammaa on tullut taas ylimääräistä.
Paino lähenee uhkaavasti "normaalipainoa".
Normaalipaino... Kuka senkin on määritellyt ja millä perusteella... Normaalipaino pelkkänä sanana aiheuttaa minulle edelleen yökötyspuistatuksia.

Olen niin kyllästynyt tähän. Nyt tuntuu, että sairaus on taas tukevasti ohjaimissa ja minä yritän pysyä vauhdissa mukana.
Pakkoliikunta-ajatukset ovat lisääntyneet. Ruoka kuvottaa aiempaa enemmän. Ahdistaa jatkuvasti.
Toistaiseksi olen kyennyt torjumaan syömishäiriön liikuntakäskyt, mutta en tiedä kuinka kauan kykenen siihen. Nytkin tekee mieli karata juoksemaan jonnekin vaikka vettä tulee kuin Esterin sieltä jostakin.

En vain kestä ajatusta siitä, että Ne yrittävät tehdä minusta muodottoman läskin. Ne vievät minulta mahdollisuuden olla se pieni ja siro. Ne tekevät minusta ruman ja ällöttävän peikonpoikasen sen keijukaisen sijaan, joka tahtoisin oikeasti olla.
Ne eivät ymmärrä minua. Kukaan täällä ei ymmärrä.
Haluaisin vain lähteä kotiin ja jatkaa haihtumista. Voisipa vain laihtua olemattomiin. Kuihtua pois.

Syö, nuku, liho

Tämä päivä on mennyt täysin harakoille. En ole tehnyt muuta kuin maannut ja nukkunut. Ja herännyt syömään ja painellut takaisin petiin.
Nyt on sellainen olo, että tekisi mieli lähteä heittämään aivan hullu tajupois-lenkki, mutta enpä voi. Tuli mielettömän huono omatunto tuosta kaikesta makaamisesta. Olisin edes istunut, jotta kaloreita olisi kulunut enemmän.
Paino +100g viime viikosta eli ruoka-annosta nostetaan varmastikin taas ylöspäin. En kestä. En halua syödä yhtään enempää.
Nyt ollaan taas otettu takapakkia ja en edes tiedä haluanko parantua. Peilistä katsoo ruma läski ja täällä ihmiset estävät minua tavoittelemasta sitä keijukaismaista olomuotoa.
Perkele. Pää on kyllä taas niin sekaisin.. Nyt on sellainen olo, että jos pääsisin kotiin, niin syöminen loppuisi kuin seinään ja kuntoilu alkaisi.. Tai sitten lopettaisin vain kaiken.
Olen aika väsynyt pelkkään olemassa olooni..

kiukuttelua

Nyt on taas yksi niistä päivistä, jolloin kaikki kiukuttaa. Vihaan sairauttani, osastolla oloa ja ennen kaikkea itseäni.
Antaisin mitä vain, jos joku pystyisi kytkemään aivoni uusille taajuuksille. En voi itselleni mitään, sairausajatukset ovat ajoittain todella vahvoja. Välillä ahdistaa todella paljon. Tekee mieli heittää lautaset seinään ja huutaa, että voitte tunkea nuo ällöttävät ruokanne sinne minne aurinko ei paista. En kuitenkaan tee niin. Vaikka kuuntelenkin syömishäiriön suloisia sanoja, niin samalla minun täytyy olla kiltti ja vaivaton.
Kuulemma tuosta kiltteydestä pitäisi päästä eroon ja minulla olisi oikeus kiukutellakin. En vain osaa. Tai uskalla. En minä tiedä.

Suoraan sanottuna osastolla oleminen vituttaa aika ajoin todella paljon. Täällä ei ole ketään, joka kärsisi kanssani samoista ongelmista. Suurin osa potilaista on minua huomattavasti vanhempia ja sen vähäisen nuoremman porukan kanssa minulla ei ole mitään yhteistä.
Ahdistaa, kun toiset potilaat kommentoivat ruokiani "taas tuo sai ylimääräisen jälkiruuan", "miksi minä en saa perunamuussia?", "minäkin haluan jäätelön". Tuntuu, että syömisestäni tulee koko ajan suurempi ja suurempi sirkusnumero.
En myöskään halua ruokailla omassa huoneessani. Ahdistuisin liikaa siitä, että olisin kaksin hoitajan kanssa ja tämä sitten kyttäisi jokaista suupalaani. Varsinkin kun osa hoitajista tuntuu olevan täysin pihalla siitä mitä syömishäiriö on.. Eilen ahdistuin syömisistä ja varsinkin jälkiruuista, niin minulle vain todettiin että vähemmänhän tuossa on kaloreita kuin jäätelössä ja että jäätelö se vasta kaloripommi onkin. Voi kiitos, huojensi kyllä ahdistusta niin vietävästi - varsinkin kun ateriasuunnitelmaani kuuluu se jäätelö aina päiväkahvin kanssa...

 

Pelkkä syömisen ajattelu ahdistaa. Miksi ihmisen edes täytyy syödä? Eikö olisi helpompaa elellä vaikka aurinkoenergialla..
Ja kuka fiksu on päättänyt, että terveen ihmisen täytyy painaa sen ja sen verran.. Pelkään kuollakseni lihomista ja täällä sitä tapahtuu. Pelkään mahdottomasti ensi viikon punnitusta.. Paino ei saisi enää laskea. Pelkään, että paino on tipahtanut ja samalla pelkään että se on pudonnut - en tiedä kumpi ahdistaa enemmän.
Kotilomillakin pitäisi syödä jotain, mutta en tiedä osaanko ja uskallanko.. En tiedä osaanko hallita itseäni sen vertaa, että ottaisin vain yhden keksin kymmenen sijasta. Mieluummin sitä olisi syömättä mitään.
Olen niin sekaisin kaiken tämän kanssa...