Pankissa

Kävinpä tänään pankissa:

Tullessani aulaan huomasin, että jonoa on noin triljoona kilometriä. Jäin sinne silti.
Olin istuskellut paikallani puolisen tuntia, istuin hiljaa ja näpersin vuoronumeroani ihmetellen miksi h*lvetissä pankissa pitää odottaa aina seitsemän vuotta ennen kuin pääsee tiskille.. Vertailin itseäni muihin asiakkaisiin: "Olen varmasti laihempi kuin tuo, mutta painan ihan satavarmasti paljon enemmän kuin tuo kaunis nainen tuolla".

Sitten vieressäni istunut noin 80-vuotias nainen havahdutti minut ajatuksistani alkaessaan puhua jonon pituudesta. Vastasin jotain kohteliaasti.
Pian puhuimmekin jo muista asioista muun muassa hänen yksinäisyydestään ja siitä kuinka hän jäi leskeksi 26vuotta sitten.
Yht'äkkiä hän paukautti tyttärensä kuolleen rintasyöpään jokin aika sitten ja kuinka siitä puhuminen on kovin vaikeaa.. Miten ihmeessä tuollaiseen voi reagoida? Esitin pahoitteluni ja kuuntelin mitä naisella on sanottavaa.
Hän puhui myös lapsenlapsistaan ja heidän ammateistaan.
Voisi kuvitella, että tällainen jaarittelu pankkijonossa olisi turhauttavaa ja ahdistavaa, mutta eipä kuitenkaan ollut. Pientä piristystä arjen keskellä.
Jäi harmittamaan, etten ehtinyt toivottaa suloiselle vanhukselle hyviä jatkoja enkä ehtinyt kiittämään juttutuokiosta..
Hänen lähtönsä jälkeensä viereeni istui vanhempi hieman liikuntarajoitteinen mies, autoin häntä istumaan ja nousemaan tuolista. Sekin piristi päivääni.

Viimeinkin, lähes puolentoista tunnin odottelun jälkeen, pääsin tiskille, mutta virkailija tokaisi että olisin voinut hoitaa asian vallan hyvin netitsekin..
Jostain syystä en ärsyyntynyt. Odotteluaika oli loppujen lopuksi ollut tavallaan antoisaa ja aloinkin miettiä, että miksi minulla on aina niin kiire joka paikkaan.
Eikö olisi järkevää aina silloin tällöin jonottaa pankkiin ja piristää tuiki tuntemattomien vanhusten päivää? Mitä muuta siinä menettää kuin aikaa?