Ja taas lasketaan

Kaloreita nimittäin.
Tai siis jatkuvasti sitä on tullut mietittyä, että nyt olen syönyt näin ja näin paljon, mutta en ole jaksanut merkata niitä itselleni mihinkään. Ja sitten on tullut repsahdeltua ("yhden jos otan" jne)..
Nyt sitten palasin tuttuun ja turvalliseen "lasken-ja-merkitsen-syömäni-kalorit"-taktiikkaan.

Paino huiteli jo vajaassa kuudessäkympissä viikonlopun läskeilyn jäljiltä ja alkoi kuvottaa ihan urakalla...
Huomaa kyllä, että alkoholi on maistunut viime aikoina.. Maha pömpöttää pahemmin kuin aikoihin.. Viskeraalinen rasva <3
Eli nyt pirttis ottaa itseään niskasta kiinni ja oikeasti katsoo mitä suuhunsa tunkee.
Suunnitelma on tämä:
-ei alkoholia kuin vasta ensi viikon viikonloppuna
-ei herkkuja
-ei turhia syömisiä

Suht hyvin olen pysynyt ruodussa.. Eilen tosin retkahdin ottamaan pari palaa suklaata.. Tänään pysyttelin vahvana ja kieltäydyin mm. suklaasta, jugurtista ja ruisleivistä. Hyvä minä!
Se ikävä tosiseikka, että minulla ei ole rahaa, tukee laihdutusta ihan mukavasti: en voi mennä juomaan vaikka joku saisi pääni käännettyä + ei tule itse osteltua herkkuja + eipä juuri tule osteltua sitä ruokaakaan.

Kalorit ovat olleet tällä viikolla siinä 1000-1300kcal per päivä. Vähän hankala pudottaa alemmas, kun kouluruokailu on jo ennen puoltapäivää ja en halua maksaa kahden lihapullan vuoksi koko annoksen hintaa. Pitäisi varmaankin siirtyä taas keittojen mutustelijaksi..

Olen viettänyt paljon aikaa Sen Erään kanssa ja se on piristänyt kummasti. On se ihana mies ♥
Taas eilen hän otti puheeksi minun painoni heilahtelut. Hän sanoi, että olen hyvä tällaisena ja pari kiloa voisi tulla lisääkin, mutta itsehän minä kuulemma kehostani päätän.
Jotenkin tulee kovin huono omatunto siitä, että olen näin vaikea... En halua, että kuvotan häntä - mutten halua kuvottaa itseänikään... Olenpas minä taas ajanut itse itseni vaikeaan tilanteeseen...
Teenkö mieliksi itselleni vai seurustelukumppanille. Molemmista vaihtoehdoista aiheutuu minulle itselleni mielipahaa..

Jos joku olisi pelastanut minut pienenä, olisi elämä niin paljon helpompaa.
Nyt en kai edes halua pelastautua vaikka syömishäiriö onkin harvinaisen vittumainen kaveri.

Pelko

Pari viime päivää on kulunut ahdistuneissa merkeissä...
Ensinnäkin ahdistaa se, että minusta on tullut heikko. Mihin on kadonnut se nainen, joka pystyy elämään kaksi päivää keitolla..? Minun sisälleni on muuttanut joku hölmö, joka syö makkaraa ja karkkeja..
En edes muista milloin viimeksi olisin syönyt makkaraa, mutta nyt tuli tehtyä sekin..
Ällöttävää. En kyllä tällä menolla pääse ikinä jenkkakahvoista eroon.

Toisena ahdistuksen aiheena on ollut suun pohjassa majaileva patti..
Minun tuurillani se on suusyöpä.. Saa nyt nähdä onko pelkoni aiheellinen.. Kovasti yritin googletella suusyövän esiintyvyyttä nuorilla jne, mutta en onnistunut löytämään yhden yhtä järkevää tilastoa.
Noh, huomenna soittoa kunnan hammaslääkärille ja kaiken järjen mukaan minulle annetaan päivystysaika johonkin järkevän ajanjakson päähän.

Jatketaan vielä pelosta puhumisesta.. Joku oli kommentoinut edellistä postaustani ja suositteli terveydenhoitajan juttusille hakeutumista.
En uskalla. Jos joudun hoitoon tilani vuoksi, niin se sulkee minulta joitain urapolkuja lopullisesti. Joissain paikoissa mielenterveysongelma tuntuu olevan pahemman sortin kirosana.
Lisäksi en uskalla päästää irti syömishäiriöstä. Se on kuin vanha ystävä, joka on roikkunut mukana monta vuotta - välillä hankaloittaen ja välillä helpottaen elämää.
Se Eräs taitaa muuten aavistaa, että minulla ei ole ihan kaikki palikat laatikossa syömisen suhteen... Ainakin siihen malliin hän on asiasta vihjaillut... Pitikin mennä ihastumaan mielenterveystyön ammattilaiseen - tyhmyydestä sakotetaan!

Tähän loppuun vielä hieman Siitä Eräästä... Nyt se sitten on selvää.. Asiat on puhuttu halki, poikki ja pinoon.
Nyt me sitten seurustellaan ihan "oikeasti".

Epäkuntoinen nainen

Missään ei ole enää mitään järkeä.

Olen ihan kuutamolla elämäni kanssa.. Ensin haluan laihtua lisää, seuraavaksi ajattelen olevani ookoo ja kolmantena olen niin ahdistunut etten voi tehdä mitään.
Palaan tuohon ahdistukseen postauksen loppupuolella.

Minulla oli mukava viikonloppu. Pääosin. Vähän jäi tästä illasta paska maku suuhun, mutta minkäs teet...
Olen pyörinyt nyt enemmän ja vähemmän Sen Erään kanssa. Ja meillä on mukavaa. Tosin tänään hän oli (taas vaihteeksi) mustasukkainen typeristä syistä.. Ja minulle riitti ja lähdin kotiin.
Miksi ihmissuhteet ovat näin vaikeita..? En jaksa enää.. Olisi helpompaa jättää kaikki ja levätä. Nyt on sellainen olo, että voisin nukkua vuoden. Tai kaksi.

Sitten tuosta ahdistuksesta.. Koin järkyttävän läskiahdistusmomentin viikonlopun aikana.. Ei ole pitkään aikaan ahdistanut niin paljoa. Olo oli hirveä ja tuijotin itseäni peilistä monta minuuttia.. Olisin itkenyt, jos osaisin. Tuntuu, että kyyneleet ovat kadonneet ja omaan mielenterveysongelman lisäksi myös tunnevamman.

Kaikki tämä lähti keskustelusta, joka meni kutakuinkin näin:

Se Eräs: "Kiva, että sä olet lihonut vähän"
Minä: "Vähän ja vähän.. Monta kiloa!"
Se Eräs: "Nyt sulla on tällainen kiva pömppis.. Alussa luut vaan törrötti joka kohdassa"
Minä: ...
Se Eräs: "Nyt sua on mukavampi koskea"

Normaalijärjellä varustettu ihminen olisi tyytyväinen, mutta mitä tekee Pirttis..? Ahdistuu ja päättää laihtua entisiin mittoihin.
Vihaan itseäni.