Joulu

Joulukin jo kerkesi olla ja mennä ja minä en ole ehtinyt päivitellä blogiin halaistua sanaa yhtään mistään. Postitusten puute ei johdu kiireestä. Muutaman opintotehtävän sain vihdoin ja viimein tehtyä (jopa ennen viimeistä palautuspäivää, hyvä minä!), muuten aika onkin mennyt lähinnä ollamöllötellessä.. Halu kirjoittaa blogiin on ajoittain ollut TODELLA kova, mutta en ole uskaltanut päivittää miehelle kiinnijäämisen pelossa, meillä nimittäin koneet ovat uudessa asunnossa samassa huoneessa ja vierekkäin(!). Nyt pääsen vähän kirjoittelemaan, kun tuo mieheke vetelee hirsiä viereisessä huoneessa.

Joulu.. Miten tuotakin nyt kuvailisi? Onneksi se on jo ohi.
Tuli syötyä liikaa ja muistakin asioista tuli aivan tarpeeksi paha mieli. Harmi, joulu on (tai ainakin ennen oli) yksi lempijuhlapyhistäni. Ainoa asia, josta voin olla suht tyytyväinen on se, etten syönyt juurikaan herkkuja vaan keskityin ”oikeaan” ruokaan.

Täytyy kyllä todeta, että kaikki omasta perheestäni ovat enemmän tai vähemmän sekaisin syömisen kanssa.. Isä sentään tällä kertaa onnistui pitämään läskijuttunsa suht kurissa joulun ajan..
Äitini jaksaa aina muistutella kuinka hän minun ikäisenäni oli koko 34.. Kiitos tästäkin. Noh, nyt hän ei enää ole malli, jonka vaatteet ovat kokoa 34 vaan kokoa 38 oleva ikuisuuslaihduttaja.. Sellainen minustakin varmasti tulee tai on jo tullut. Täytyy myöntää, että järkytyin hieman, kun löysin äitini ”thinspiraatiokaapin”. Etsin keittiöstä jotakin ja avasin yhden kaapin, jonka sisäpuolelle oli teipattu tsemppaavia lauseita sekä kuvia äitini ikäisistä hoikista naisista.. Että sellaista.
Ja mitä siskoon tulee.. Voi hitto. Sisko on laihtunut jonkin verran syksystä tähän päivään ja alkanut kasvissyöjäksi ”ilman mitään sen kummempaa aatteellisuutta”. Hän kävi luonani jokin aika sitten ja mainitsi puolella sanalla laihduttavansa. Saas nähdä miten tuossakin nyt käy..

Olen huolissani siskosta, mutta samalla olen myös vihainen ja katkera. Huolissani olen ilmiselvästä syystä: en halua, että siskoni alkaa tanssia sairauden pillin mukaan ja samalla aloita oman hautansa kaivamista. Vihainen ja katkera olen siitä syystä, että tämä on ainut asia, joka on MINUN. Ainut, jossa MINÄ olen parempi. Tuntuu, että siskoa on hypetetty aina kaikessa mahdollisessa.
Minä olin koulussa taiteellisesti lahjakas (nyt nuokin lahjat lienevät historiaa, koska en ole piirrellyt tai maalaillut vähään aikaan..), mutta enpä minä siitä juuri kiitosta saanut, koska minun tekeleeni olivat synkkiä ja ahdistavia ja sisko nyt noin muutenkin oli kuulemma lahjakkaampi. Minä pyysin ties kuinka monesti maalausjalustaa ja en sellaista saanut, mutta siskolle se ostettiin ja minä en saanut siihen edes koskea – ties vaikka olisin hajottanut sen.
Koulutustaustani on myös ilmeisen onneton ja äiti jaksaa aina hokea ”ainahan voit lukea myöhemmin vaikka lääkäriksi!”. Nykyinen AMK-tutkintoon tähtäävä opiskelurimpuiluni ei ole mitään sen rinnalla, että sisko on sentään ylioppilas ja voi tehdä tulevaisuudessa ties mitä maailmaa mullistavaa.
Tämä kuulostaa nyt aivan hirveältä.. Tietenkin haluan, että siskoni on menestynyt ja sitä rataa, mutta olisi sitä vanhempien hyväksyntää saada edes johonkin mitä teet.. En siis kaipaa ”parempana olemista” vaan tuon vertailun lopettamista.

Kuka minä olen ja minne minä olen menossa?

En tunne itseäni. En enää muista millaista oli olla Minä.
Nyt tuntuu, että olen vain kalpea haamu Oikeasta Minästäni - millainen se Oikea Minä sitten ikinä onkaan..
En ole jaksanut pitää ystäviini mitään yhteyttä. Jos joku on soittanut, olen antanut puhelimen soida ja jättänyt vastaamatta.. Joskus puhelin on pirissyt pitkään ja hartaasti, kuin sanoen: "Ole kiltti ja vastaa".
Nyt soitot ovat harventuneet. Luultavasti ne loppuvat pian ellen tee asialle jotain.
Toisaalta kaipaan aikoja, jolloin olin jatkuvasti menossa jonnekin ja juhlimassa kaikkia kissanristiäisiä. Nyt en vaan saa itseäni liikahtamaan pois kotoa. Täällä minä istun kuin täi tervassa.
Usein ajattelen ottavani yhteyttä ystäviin, mutta puhelimeen tarttuminen tuntuu ylivoimaiselta.. Mitä minä edes sanoisin? "Anteeksi etten ole pitänyt yhteyttä.. Olen ollut liian kiireinen mielenterveysongelmieni kanssa"?
Sille Eräälle soittaminen on ollut usein mielessä.. Ei sillä, että vanha suola janottaisi vaan sillä, että hän on oikeastaan ainut ihminen, jolle olen avautunut niinkin paljon. Toisaalta kaipaan sitä, että voin kertoa jollekin että miksi minulla on paha olla enkä vain mumista epämääräisyyksiä huonosta päivästä.. Toisaalta taas... Sillä Eräällä on omat ongelmansa, joten en halua lisätä hänen taakkaansa.

Vaaka pölyyntyy edelleen olohuoneen lattialla... Uskoisin painon olevan jo lähemmän 60kg. En uskalla kohdata niitä numeroita.
Olen syönyt aivan liikaa. Kun katson peiliin, tekee mieli itkeä. Mutta silti... Silti olen liian laiska ja saamaton tehdäkseni asialle jotain.. Jatkan samaa rataa..
Olen päättänyt, että joulun jälkeen aloitan sen. Aloitan sellaisen laihdutuksen, jota tämä kroppa ei vielä ole nähnyt. Tällä kertaa aion päästä sinne 52kilon paikkeille. Jos en ole tyytyväinen, niin mennään vielä alemmas...
Tämä tapahtuu, mikäli en ole tukehtunut läskeihini ennen joulupyhien päättymistä..

Hukassa. Kadoksissa. Eksynyt.

Elämä on ollut taas yhtä hullunmyllyä. En saa mistään otetta ja päivät vain kiitävät silmien editse. Tuntuu, että minä en edes elä elämääni - olen vain surkea sivustaseuraaja, joka katselee kummastellen tätä säälittävää farssia.

Vaa'assa en ole uskaltanut käydä likemmäs kuukauteen. Minun on saatava edes syöminen kuriin.. Tuntuu, että muuhun en voi vaikuttaa.
Mutta... Olen huomannut, että mitä eristäytyneemmäksi käyn, sitä enemmän syön. Ei enää puhettakaan, että voisi ahtautua 1,5v sitten käyttämiini housuihin. Miksi minä pilaan aina kaiken?
Törmäsin puolitoista vuotta sitten otettuihin valokuviin.. Miksi ihmeessä olen antanut itseni lihoa taas tällaiseksi? Minä niin ikävöin tuota kehoa.. Ikävöin sitä, vaikka silloinkaan minun ei ollut hyvä olla. Ikävöin sitä, kuinka kylki- ja solisluut näkyivät... Nyt luut ovat kaivautuneet läskikerroksen alle.. Tuntuu, että olen aivan valtava..
Mies tosin koettaa lohduttaa ja sanoa minun olevan sopiva ja hyvä näin, mutta luulen hänen sanovan niin vain sen takia, etten alkaisi sekoilla syömisen kanssa enempää..

Tämä viikko on ollut yksi vuoden surkeimmista.. Yhtenä päivänä meinasin puhjeta hillittömään itkuun töissä. Onneksi en suonut tälle harvinaisen ikävälle työ"kaverille" sitä iloa..
Tekee mieli jättää koko työharjoittelu (ja miksei saman tien koulukin) kesken. Tuntuu, etten enää jaksa. En jaksa olla iloinen ja helvetin oma-aloitteinen.. Haluan olla vain kotona ja olla möllöttää...
Kouluhommatkin kaihetavat ikävästi mieltä. Rästiin on jäänyt lähes 20 opintopisteen opinnot.. En tiedä miten minä ikinä selviän noista.

Viimeiset pari kuukautta unettomuus on vaivannut enemmän ja vähemmän, mutta nyt olo alkaa olla jo melkoisen sietämätön.. Saan unta vasta puolen yön jälkeen ja ensimmäistä kertaa herään tunnin-parin unen jälkeen.. Sen jälkeen torkun pieniä pätkiä ja kun olisi aika nousta töihin, niin olo on aivan järkyttävä.
Olen niin väsynyt, että voisin lopettaa olemisen.