Mökötystä ja Mia-Mörkö

Eilinen oli katastrofi.
Syömiset olivat ihan järkeviä lukuunottamatta makaronilaatikkoa. Olin kuolemanväsynyt illalla. Halusin vain käpertyä sohvan nurkkaan ja olla yksin.
Miehellä oli kuitenkin joku ihme läheisyyspuuska ja minä sitten sitten ärähdin hänelle.
Mies veti palkokasvit otsalohkoon ja alkoi tiuskia minulle. Hän ei kuulemma kaipaa elämäänsä enää yhtään kiukuttelijaa..
Olin vähällä sanoa herran hyvin tietävän missä ovi sijaitsee, mutta suljin suuni.. Toisaalta osa minusta haluaa karkottaa miehen pois ja osa pitää lähellä. En tiedä kumpaa puoliskoa pitäisi kuunnella. Mies varmasti löytäisi itselleen tasapainoisemman ja paremman tyttöystävän. Se olisi hänelle oikein. Ei hän ansaitse näin huonoa seurustelukumppania.. Hänellä pitäisi olla ihana ja rakastava avovaimo - ei tällainen kiukutteleva ja pihtaava narttu.

Tänään ei mennyt sen paremmin. Huonompaan päin ollaan menossa.
Vannoin itselleni, että en ahmi.. Vannoin.
Lupaukseni ovat näemmä yhtä katteettomia kuin Kreikan velkakirjat.
Mies kävi kaupassa ostamassa itselleen herkkuja. Huomatkaa sana itselleen.
Huoh.. Ai että hävettää.. Toivottavasti tuo ei huomaa minun syöneen noin paljon. Pitää huomenna käydä kaupassa täydentämässä kaappeja..
Tänään päivällä söin vain keittolounaan. Minulla ei edes ollut nälkä.. Kampuksella minulla oli vain kuvottava olo.. Koetin vältellä ihmisiä ja pakenin milloin mihinkin.. Pariin kertaan oli pakko mennä vessaan rauhoittumaan, tuntui että seinät kaatuvat päälle. Luulin saavani hillittömiä itkukohtauksia, mutta kyyneltäkään ei tirahtanut.
Illalla syöminen sitten lähti räpylästä... Paketillinen paistettuja kananmunia, pekonia, puolikas pullapitko, litra jäätelöä, piparitaikinaa, meetwurstia, pussillinen karkkia...

Eipä siis mikään yllätys, että löydän itseni kumartamassa bulimian edessä.
Menen pitkään ja "rentouttavaan" suihkuun. Oksennan äänettömästi suihkun lattiakaivoon.

"Kappas pekonihan se siinä, kiva nähdä taas.. Näkemiin meetwursti."

Toivon ja rukoilen, ettei mies kuulisi mitä teen. En kestäisi sitä.
Oksennan sappinestettä, mutta silti tuntuu että vatsalaukussa on vielä ruokaa. Toivottavasti tuo on vain tunne, kuviteltu asia. Toivon aivojeni huijaavan minua.
Tekee mieli itkeä.. Mutta en pysty.

Jos syömishäiriön monista kasvoista pitäisi valita jotkut, niin valitsisin ne, jotka laittavat minut näkemään nälkää ja liikkumaan tuntikaupalla..
Tuntuu, että en ole enää tarpeeksi hyvä sille kauniisti irvistävälle oliolle vaan olen saanut seurakseni vielä ikävämmän tuttavan.. Pitää löytää jostain voimia, jotta saan itseni pyristeltyä irti Mian kahleista ja voisin palata Anan syleilyyn.
Tuntuu, että paraneminen on taas monta askelta kauempana.

Ahdistus sisälläni

Voi hyvänen aika mikä päivä...
Ahdistusta, ahdistusta ja lisää ahdistusta.
Aamulla olo oli ensin vielä suht ok. Ei mitään suuria tunteita mihinkään suuntaan.
Ruokailun aikana kaikki muuttui. Ihan kuin joku olisi kääntänyt päässäni jotain vipua.
Ihmiset, joiden kanssa ennen vietin paljonkin aikaani, puhuivat siitä kuinka mukavaa heillä oli ollut viime viikonloppuna ja kuinka kännissä kukakin oli ollut.
Tuona hetkenä tajusin, että en enää oikein kuulu joukkoon. Minua ei enää pyydetä mukaan kaikkiin kissanristiäisiin. Omaa syytänihän tämä on, kun en saa raahattua itseäni mihinkään. Onko siis mikään ihme, että ihmiset ovat väsyineitä pyytämään minua mihinkään kun en lähde kumminkaan?
Tutkailin ruoka-annostani ja olin uppoutuneena ajatuksiini. Kukaan ei puhunut minulle.
Paras ystäväni ei ollut tänään koulussa ja siellä minä istuin - ryhmän keskellä, mutta silti niin yksin.
Tuona hetkenä ylitseni hulvahti mieletön yksinäisyyden aalto. Tajusin, että ne oikeat kaverit ovat käymässä vähiin..
Miten tässä on näin käynyt?

Todennäköisesti kuvittelen, mutta minusta jotenkin tuntuu, että eräällä ihmisellä on melko suuri vaikutus siihen kerrotaanko minulle vapaa-aikasuunnitelmia vai ei.
Jokin aika sitten ajauduin ilmeisesti riitoihin tämän henkilön kanssa (tätä en kuvitellut, muutkin huomasivat saman) - syytä en vain ole vieläkään saanut selville..
Yht'äkkiä tämä ihminen alkaa käyttäytyä minua kohtaan kovin kylmäkiskoisesti ja lyttää mielipiteitäni ja tiuskii mitättömistä asioista.
Tahallani en ketään loukkaa ikinä, joten olisi ihan mielenkiintoista kuulla, että mikä tähän on syynä..
Tämä ihminen mainostaa olevansa suoraan puhuva ihminen, joka vihaa selkäänpuukottajia. Mutta sitten käyttäytyy hieman päinvastoin. Kai. En tiedä enää mikä on totta ja mikä mielikuvitusta.

Suututin tänään erään toisenkin ihmisen. Minun oli pakko perua opinnäytetyösuunnitelmani, koska minä en yksinkertaisesti jaksa mitään ylimääräistä. Ja opinnäytteen teko ei ole mikään pikkujuttu..
Aiemmin tämä ihminen sanoi ymmärtävänsä kyllä ja ottavansa aiheen itselleen ja tekevänsä päättötyön yksin..
Nyt kuitenkin on toinen ääni kellossa ja minä sain kuulla kunniani.
Tuostakin tuli todella paha olo.
Minä en jaksa enää tällaista.. Loppuisi jo koulu tältä keväältä, niin saisi hengähtää.. Saisi jäädä itsekseen kotiin märehtimään asioitaan.

Hoidin parit kurssit etäkursseiksi lähitunneilla käymisen sijaan ja lähdin kesken päivän pois koululta.
En vain kestänyt enää.. En halunnut katsoa muiden iloisia kasvoja.. En jaksanut enää esittää, että minulla olisi kaikki hyvin..
Tuntui, että kyyneleet olisivat kohoamassa silmiin, mutta ne eivät tulleetkaan.. Toisaalta olisi ollut helpotus itkeä. Vuodattaa pahaa oloaan pois..
Mutta enhän minä helvetti soikoon kykene siihenkään. Minulla on uskomattoman mitätön olo.. Tunne siitä että en voi itkeä vaikka haluaisin, tekee oloni entistä huonommaksi.
Tekisi mieli satuttaa itseään. En kuitenkaan voi - mies on kotona.
En tiedä miten tätä oloa pitäisi purkaa. En osaa.

Nyt on mieletön ahmimishimo..
Kaikki lähti annoksesta makaronilaatikkoa.. Santsasin. Kahdesti.
Ahmija-Minä sanoo, että nyt on jo aivan sama mitä suuhunsa lappaa - sääntöjä on jo rikottu!
Yritän pysyä lujana. En halua alkaa ahmimaan tänäänkin.. Kun en kuitenkaan oksenna.
Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.
En halua mennä huomenna kouluun. Mutta on pakko.
Miten minä saan tsempattua taas itseni pukemaan ylleni sen saman feikkiulkoasun? Miten jaksan hymyillä vaikka sisin itkee samaan aikaan?

Nyt olen mielestäni ansainnut tujun yömyssyn. Vaikka alkoholi kylläkin lihottaa.
En osaa enää elää itseni kanssa.
Tulisipa joku ja veisi minut pois.
..jonnekin missä suru on iloa ja tuska euforiaa.

Menninkäisenä Mikä-Mikä-Maassa

 
Olo on todella sekava. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella vai pitäisikö ylipäätänsä ajatella yhtään mitään.
Mirtazapinit ovat auttaneet nukahtamisessa, mutta vieneet sitten mukanaan viimeisetkin syömisen kontrolloinnin rippeet. Syön kaiken mikä eteen tulee. Ja kauppaan on kulunut ihan hillitön määrä rahaa viimeisen viikon aikana.
Olen ahminut ja ahminut, MUTTA en ole oksentanut. En vain oikein tiedä onko se hyvä vai huono asia. Syöminen nyt ainakin on huono juttu.. Jos en olisi syönyt niin paljon, ei tarvitsisi miettiä deletointeja.. Toisaalta en haluaisi oksentaa, mutta toisaalta taas en haluaisi pitää ruokaa sisällänikään.
Miten ihminen onkaan osannut tehdä syömisestä itselleen näin suuren ongelman?

Nyt on ehkä taas ryhdistäydyttävä ja otettava itseään niskasta kiinni. En vain enää oikein tiedä miten se tapahtuu.. Olen epäonnistunut aivan liian monesti. En tiedä jaksanko enää yhtään pieleen mennyttä laihdutusprojektia.
Luin pari viikkoa sitten Sofi Oksasen Stalinin Lehmät-kirjan ensimmäistä kertaa. Tunnistin itseni liian monesta kohdasta. Ehkä eniten minuun kolahti se, että tietyssä kilomäärässä pysyttely oli päähenkilölle täyttä työtä.. Minäkin olen jo vuosia pyörinyt jossain 55:n ja himppa alle kuudenkymmenen kilon paikkeilla. Ja eipä tuo tuosta muuksi näytä muuttuvan. Itkuhan tässä meinaa päästä.

En tiedä yhtään paljonko painan. Liikaa. Se on varma
Minut kyllä punnittiin tänään, mutta sain olla vaa'assa selin.
En halu tietää kuinka paljon painan. Ja toisaalta taas haluan.
Terveydenhoitaja näytti mietteliäältä punnituksen jälkeen. Syömishäiriö väittää, että se on selvä merkki liikalihavuudestani.
En tiedä mitä ajatella..

Tänään vietin lähes puolitoistatuntia keskustelemassa ongelmistani. Ja enää en oikeastaan edes muista mistä me puhuimme..
Syömisestä, ravitsemusterapialähetteestä, vanhempieni vaatimuksista, kesän rahoitusvaihtoehdoista...
Minun ei kuulemma pitäisi mennä töihin vaan ottaa kursseja. En oikein tiedä miten tuo käytännössä toteutuisi.. Töitä en kylläkään ole edes jaksanut hakea.. Terveydenhoitaja sanoi, että minun ei pitäisi ottaa tuosta stressiä vaan keskittyä siihen, että ylipäätänsä jaksan pyörittää arkea.
Tuntuu, että minä vain lusmuilen. Tuntuu, että minun pitäisi pystyä paljon parempaan kaikessa mitä teen. Olen huono ja arvoton. Tilantäyttäjä.

Puhuimme myös The Kirjeestä ja sen sisällöstä.
Olin esittänyt siellä kysymyksiä: "Miksi minun pitää olla tällainen? Miksen voi olla normaali?"
Terveydenhoitaja katsoi minuun ja sanoi: "Sinähän olet normaali. Sinulla vain sattuu olemaan pari pientä ongelmaa, jotka voidaan kyllä korjata."
Jostain syystä tuosta tuli hyvä olo. Ehkä minut voidaan tosiaan korjata. Ehkä minusta tulee vielä eheä jonain päivänä?

Kerron paljon ajatuksistani noissa istunnoissa. Luottamus on alkanut rakentua minun ja minua hoitavien henkilöiden välille.
Yhtä asiaa en kuitenkaan ole kertonut. En ole kertonut eräistä ajatuksista. Ne ajatukset eivät kai ole kovin järkeviä. Mutta nuo ajatukset saavat minut jollain tapaa tyyneksi, rauhaa kaiken kaaoksen keskellä.
Ajattelen usein itsemurhaa. Minulla on keinot ja välineet toteuttaa se. Olen miettinyt miten sen tekisin: mitä menetelmää käyttäisin, kenelle jättäisin kirjeet, missä koira ja mies olisivat tapahtuma-aikaan ja niin edelleen.
Jotenkin ajatus siitä, että minulla on "tarpeen vaatiessa" keino paeta kaikkea tätä lopullisesti, rauhoittaa minua. Hullua.
Älkää nyt saako sätkyjä siellä, en minä (vielä ainakaan) aio itseäni lopettaa. Ehkä elämässä on toivoa.