Ahdistus sisälläni

Voi hyvänen aika mikä päivä...
Ahdistusta, ahdistusta ja lisää ahdistusta.
Aamulla olo oli ensin vielä suht ok. Ei mitään suuria tunteita mihinkään suuntaan.
Ruokailun aikana kaikki muuttui. Ihan kuin joku olisi kääntänyt päässäni jotain vipua.
Ihmiset, joiden kanssa ennen vietin paljonkin aikaani, puhuivat siitä kuinka mukavaa heillä oli ollut viime viikonloppuna ja kuinka kännissä kukakin oli ollut.
Tuona hetkenä tajusin, että en enää oikein kuulu joukkoon. Minua ei enää pyydetä mukaan kaikkiin kissanristiäisiin. Omaa syytänihän tämä on, kun en saa raahattua itseäni mihinkään. Onko siis mikään ihme, että ihmiset ovat väsyineitä pyytämään minua mihinkään kun en lähde kumminkaan?
Tutkailin ruoka-annostani ja olin uppoutuneena ajatuksiini. Kukaan ei puhunut minulle.
Paras ystäväni ei ollut tänään koulussa ja siellä minä istuin - ryhmän keskellä, mutta silti niin yksin.
Tuona hetkenä ylitseni hulvahti mieletön yksinäisyyden aalto. Tajusin, että ne oikeat kaverit ovat käymässä vähiin..
Miten tässä on näin käynyt?

Todennäköisesti kuvittelen, mutta minusta jotenkin tuntuu, että eräällä ihmisellä on melko suuri vaikutus siihen kerrotaanko minulle vapaa-aikasuunnitelmia vai ei.
Jokin aika sitten ajauduin ilmeisesti riitoihin tämän henkilön kanssa (tätä en kuvitellut, muutkin huomasivat saman) - syytä en vain ole vieläkään saanut selville..
Yht'äkkiä tämä ihminen alkaa käyttäytyä minua kohtaan kovin kylmäkiskoisesti ja lyttää mielipiteitäni ja tiuskii mitättömistä asioista.
Tahallani en ketään loukkaa ikinä, joten olisi ihan mielenkiintoista kuulla, että mikä tähän on syynä..
Tämä ihminen mainostaa olevansa suoraan puhuva ihminen, joka vihaa selkäänpuukottajia. Mutta sitten käyttäytyy hieman päinvastoin. Kai. En tiedä enää mikä on totta ja mikä mielikuvitusta.

Suututin tänään erään toisenkin ihmisen. Minun oli pakko perua opinnäytetyösuunnitelmani, koska minä en yksinkertaisesti jaksa mitään ylimääräistä. Ja opinnäytteen teko ei ole mikään pikkujuttu..
Aiemmin tämä ihminen sanoi ymmärtävänsä kyllä ja ottavansa aiheen itselleen ja tekevänsä päättötyön yksin..
Nyt kuitenkin on toinen ääni kellossa ja minä sain kuulla kunniani.
Tuostakin tuli todella paha olo.
Minä en jaksa enää tällaista.. Loppuisi jo koulu tältä keväältä, niin saisi hengähtää.. Saisi jäädä itsekseen kotiin märehtimään asioitaan.

Hoidin parit kurssit etäkursseiksi lähitunneilla käymisen sijaan ja lähdin kesken päivän pois koululta.
En vain kestänyt enää.. En halunnut katsoa muiden iloisia kasvoja.. En jaksanut enää esittää, että minulla olisi kaikki hyvin..
Tuntui, että kyyneleet olisivat kohoamassa silmiin, mutta ne eivät tulleetkaan.. Toisaalta olisi ollut helpotus itkeä. Vuodattaa pahaa oloaan pois..
Mutta enhän minä helvetti soikoon kykene siihenkään. Minulla on uskomattoman mitätön olo.. Tunne siitä että en voi itkeä vaikka haluaisin, tekee oloni entistä huonommaksi.
Tekisi mieli satuttaa itseään. En kuitenkaan voi - mies on kotona.
En tiedä miten tätä oloa pitäisi purkaa. En osaa.

Nyt on mieletön ahmimishimo..
Kaikki lähti annoksesta makaronilaatikkoa.. Santsasin. Kahdesti.
Ahmija-Minä sanoo, että nyt on jo aivan sama mitä suuhunsa lappaa - sääntöjä on jo rikottu!
Yritän pysyä lujana. En halua alkaa ahmimaan tänäänkin.. Kun en kuitenkaan oksenna.
Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.
En halua mennä huomenna kouluun. Mutta on pakko.
Miten minä saan tsempattua taas itseni pukemaan ylleni sen saman feikkiulkoasun? Miten jaksan hymyillä vaikka sisin itkee samaan aikaan?

Nyt olen mielestäni ansainnut tujun yömyssyn. Vaikka alkoholi kylläkin lihottaa.
En osaa enää elää itseni kanssa.
Tulisipa joku ja veisi minut pois.
..jonnekin missä suru on iloa ja tuska euforiaa.