Menninkäisenä Mikä-Mikä-Maassa

 
Olo on todella sekava. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella vai pitäisikö ylipäätänsä ajatella yhtään mitään.
Mirtazapinit ovat auttaneet nukahtamisessa, mutta vieneet sitten mukanaan viimeisetkin syömisen kontrolloinnin rippeet. Syön kaiken mikä eteen tulee. Ja kauppaan on kulunut ihan hillitön määrä rahaa viimeisen viikon aikana.
Olen ahminut ja ahminut, MUTTA en ole oksentanut. En vain oikein tiedä onko se hyvä vai huono asia. Syöminen nyt ainakin on huono juttu.. Jos en olisi syönyt niin paljon, ei tarvitsisi miettiä deletointeja.. Toisaalta en haluaisi oksentaa, mutta toisaalta taas en haluaisi pitää ruokaa sisällänikään.
Miten ihminen onkaan osannut tehdä syömisestä itselleen näin suuren ongelman?

Nyt on ehkä taas ryhdistäydyttävä ja otettava itseään niskasta kiinni. En vain enää oikein tiedä miten se tapahtuu.. Olen epäonnistunut aivan liian monesti. En tiedä jaksanko enää yhtään pieleen mennyttä laihdutusprojektia.
Luin pari viikkoa sitten Sofi Oksasen Stalinin Lehmät-kirjan ensimmäistä kertaa. Tunnistin itseni liian monesta kohdasta. Ehkä eniten minuun kolahti se, että tietyssä kilomäärässä pysyttely oli päähenkilölle täyttä työtä.. Minäkin olen jo vuosia pyörinyt jossain 55:n ja himppa alle kuudenkymmenen kilon paikkeilla. Ja eipä tuo tuosta muuksi näytä muuttuvan. Itkuhan tässä meinaa päästä.

En tiedä yhtään paljonko painan. Liikaa. Se on varma
Minut kyllä punnittiin tänään, mutta sain olla vaa'assa selin.
En halu tietää kuinka paljon painan. Ja toisaalta taas haluan.
Terveydenhoitaja näytti mietteliäältä punnituksen jälkeen. Syömishäiriö väittää, että se on selvä merkki liikalihavuudestani.
En tiedä mitä ajatella..

Tänään vietin lähes puolitoistatuntia keskustelemassa ongelmistani. Ja enää en oikeastaan edes muista mistä me puhuimme..
Syömisestä, ravitsemusterapialähetteestä, vanhempieni vaatimuksista, kesän rahoitusvaihtoehdoista...
Minun ei kuulemma pitäisi mennä töihin vaan ottaa kursseja. En oikein tiedä miten tuo käytännössä toteutuisi.. Töitä en kylläkään ole edes jaksanut hakea.. Terveydenhoitaja sanoi, että minun ei pitäisi ottaa tuosta stressiä vaan keskittyä siihen, että ylipäätänsä jaksan pyörittää arkea.
Tuntuu, että minä vain lusmuilen. Tuntuu, että minun pitäisi pystyä paljon parempaan kaikessa mitä teen. Olen huono ja arvoton. Tilantäyttäjä.

Puhuimme myös The Kirjeestä ja sen sisällöstä.
Olin esittänyt siellä kysymyksiä: "Miksi minun pitää olla tällainen? Miksen voi olla normaali?"
Terveydenhoitaja katsoi minuun ja sanoi: "Sinähän olet normaali. Sinulla vain sattuu olemaan pari pientä ongelmaa, jotka voidaan kyllä korjata."
Jostain syystä tuosta tuli hyvä olo. Ehkä minut voidaan tosiaan korjata. Ehkä minusta tulee vielä eheä jonain päivänä?

Kerron paljon ajatuksistani noissa istunnoissa. Luottamus on alkanut rakentua minun ja minua hoitavien henkilöiden välille.
Yhtä asiaa en kuitenkaan ole kertonut. En ole kertonut eräistä ajatuksista. Ne ajatukset eivät kai ole kovin järkeviä. Mutta nuo ajatukset saavat minut jollain tapaa tyyneksi, rauhaa kaiken kaaoksen keskellä.
Ajattelen usein itsemurhaa. Minulla on keinot ja välineet toteuttaa se. Olen miettinyt miten sen tekisin: mitä menetelmää käyttäisin, kenelle jättäisin kirjeet, missä koira ja mies olisivat tapahtuma-aikaan ja niin edelleen.
Jotenkin ajatus siitä, että minulla on "tarpeen vaatiessa" keino paeta kaikkea tätä lopullisesti, rauhoittaa minua. Hullua.
Älkää nyt saako sätkyjä siellä, en minä (vielä ainakaan) aio itseäni lopettaa. Ehkä elämässä on toivoa.