Mökötystä ja Mia-Mörkö

Eilinen oli katastrofi.
Syömiset olivat ihan järkeviä lukuunottamatta makaronilaatikkoa. Olin kuolemanväsynyt illalla. Halusin vain käpertyä sohvan nurkkaan ja olla yksin.
Miehellä oli kuitenkin joku ihme läheisyyspuuska ja minä sitten sitten ärähdin hänelle.
Mies veti palkokasvit otsalohkoon ja alkoi tiuskia minulle. Hän ei kuulemma kaipaa elämäänsä enää yhtään kiukuttelijaa..
Olin vähällä sanoa herran hyvin tietävän missä ovi sijaitsee, mutta suljin suuni.. Toisaalta osa minusta haluaa karkottaa miehen pois ja osa pitää lähellä. En tiedä kumpaa puoliskoa pitäisi kuunnella. Mies varmasti löytäisi itselleen tasapainoisemman ja paremman tyttöystävän. Se olisi hänelle oikein. Ei hän ansaitse näin huonoa seurustelukumppania.. Hänellä pitäisi olla ihana ja rakastava avovaimo - ei tällainen kiukutteleva ja pihtaava narttu.

Tänään ei mennyt sen paremmin. Huonompaan päin ollaan menossa.
Vannoin itselleni, että en ahmi.. Vannoin.
Lupaukseni ovat näemmä yhtä katteettomia kuin Kreikan velkakirjat.
Mies kävi kaupassa ostamassa itselleen herkkuja. Huomatkaa sana itselleen.
Huoh.. Ai että hävettää.. Toivottavasti tuo ei huomaa minun syöneen noin paljon. Pitää huomenna käydä kaupassa täydentämässä kaappeja..
Tänään päivällä söin vain keittolounaan. Minulla ei edes ollut nälkä.. Kampuksella minulla oli vain kuvottava olo.. Koetin vältellä ihmisiä ja pakenin milloin mihinkin.. Pariin kertaan oli pakko mennä vessaan rauhoittumaan, tuntui että seinät kaatuvat päälle. Luulin saavani hillittömiä itkukohtauksia, mutta kyyneltäkään ei tirahtanut.
Illalla syöminen sitten lähti räpylästä... Paketillinen paistettuja kananmunia, pekonia, puolikas pullapitko, litra jäätelöä, piparitaikinaa, meetwurstia, pussillinen karkkia...

Eipä siis mikään yllätys, että löydän itseni kumartamassa bulimian edessä.
Menen pitkään ja "rentouttavaan" suihkuun. Oksennan äänettömästi suihkun lattiakaivoon.

"Kappas pekonihan se siinä, kiva nähdä taas.. Näkemiin meetwursti."

Toivon ja rukoilen, ettei mies kuulisi mitä teen. En kestäisi sitä.
Oksennan sappinestettä, mutta silti tuntuu että vatsalaukussa on vielä ruokaa. Toivottavasti tuo on vain tunne, kuviteltu asia. Toivon aivojeni huijaavan minua.
Tekee mieli itkeä.. Mutta en pysty.

Jos syömishäiriön monista kasvoista pitäisi valita jotkut, niin valitsisin ne, jotka laittavat minut näkemään nälkää ja liikkumaan tuntikaupalla..
Tuntuu, että en ole enää tarpeeksi hyvä sille kauniisti irvistävälle oliolle vaan olen saanut seurakseni vielä ikävämmän tuttavan.. Pitää löytää jostain voimia, jotta saan itseni pyristeltyä irti Mian kahleista ja voisin palata Anan syleilyyn.
Tuntuu, että paraneminen on taas monta askelta kauempana.