Mielessä myrskyjä ja myllerrystä

Mieliala heittelehtii laidasta laitaan.. Välillä on "ihan ok"-olo ja sitten vähän myöhemmin mieli on taas täynnä mustaa höttöä. Välillä tuntuu, että vauhtia on vähän liiankin kanssa ja joskus tuntuu, että koko maailma on pysähtynyt.
Varmaankin uudet lääkemuutokset vaikuttavat ja ehkä olo tästä tasaantuu. Toivottavasti.

Syöminen ahdistaa mielettömästi. Tuntuu, että olen lihonut tämän viikon aikana muodottomaksi. Vatsa pömpöttää ja reidet löllyvät.
Toisaalta ymmärrän, että painoa pitää nostaa mutta se ei tunnu silti hyvältä. Näen itseni lihavana ja rumana. Lomilta tulleiden hoitajien kauhistuneet "Mitä sulle on tapahtunut?"-kommentit ovat kyllä pistäneet miettimään omaa tilaa. Ihan kuin syömishäiriö olisi liimannut päähäni jotkut totuutta vääristävät rillit. Tarpeeksi kauan kuin katsoo maailmaa noiden lasien läpi, niin valhe muuttuu totuudeksi..
Elän syömishäiriön sääntöjen mukaan ja satutan itseäni. Somaattinen tila aiheuttaa välillä pientä päänvaivaa, mutta samalla jatkan tässä paskassa rämpimistä, koska en uskalla päästää irti.
Hiukset jatkavat putoamista ja paleltaa niin maan perkeleesti kokoajan. Täällä minä olen kökkinyt kerrospukeutuneena ja villasukat jalassa, kun muut valittavat että onpas kuuma.
En tiedä johtuuko lääkkeistä vai painosta, mutta olen pyörtyillyt osastolla pariin otteeseen. Onneksi ei toistaiseksi ole tapahtunut mitään kovin noloa - esim. suihkussa pyörtymistä tms. Itseä ainakin ahdistaisi, jos hoitajat tulisivat hääräämään alastoman ruhoni ympärille.
Ahdistaa, etten saa tietää painoa uudelleen kuin vasta kahden viikon päästä. Hämmentävää miten voi samaan aikaan pelätä ja toivoa painon nousemista. Toinen puoli minusta on peloissaan painon nopean putoamisen takia ja toinen hokee: "Ole vain tyytyväinen". Outoa tässä on mielestäni se, että paino on tipahtanut 12kg toukokuun lopusta ja peilissä näkyy silti se sama vanha lihava valas (ellei jopa lihavampi). 
En ymmärrä näitä sisälläni myllertäviä ristiriitoja alkuunkaan..

Sisäisistä ristiriidoista tulikin mieleeni: taas yksi diagnoosi lisää meikäläisen listaan "vaativa persoonallisuus". Tosin minulla nuo vaatimukset kohdistuvat itseen, ei muiden toimintaan. Ja tuo vaativuus sitten psykologin mukaan kuulemma ylläpitää haitallisia ajatusmalleja, jotka sitten ylläpitävät masennusta ja syömishäiriötä - ts. syömishäiriön pitkän keston vuoksi siitä on tullut osa persoonaani ja se pitäisi poistaa sieltä.
Olen "kaikki tai ei mitään"-ihminen ja haluaisin pitää kaikki langat käsissäni. Tulevaisuutta ei voi hallita mitenkään ja se pelottaa/ahdistaa, joten olen sitten koettanut hallita mm. syömistä ja käyttäytymistäni. Jos asiat menevät pieleen, niin siitä seuraa rangaistus. Ei sääntöjä saa rikkoa. Se on joko tai.
Käyttäydyn muiden seurassa täysin eri tavalla kuin kotona. Piilotan huonouteni ja vedän päälleni valeasun. Valeasussa olen jaksava ja vahva. Tuo ainainen roolileikki on uuvuttanut minut.
Tässä nyt sitten odotellaan saanko Kelalta tukea terapiaan vai en. Jos saan, niin pitäisi jaksaa etsiä terapeutti.

Tämä päivä oli ihan siedettävä iltaan asti. Nyt päässä pyörii vain ajatuksia siitä miten muut jatkavat opintoja ja minä jumitan täällä. Ja ne tsiljoona pikkuasiaa, jotka ovat olleet "to do"-listalla ties kuinka kauan (sähköpostien lähettelyä yms), mutta joita en muka saa millään tehtyä. Tästä päästään ajatukseen täydellisestä epäonnistumisesta tämän maailmankaikkeuden yksilönä ja kuinka elämä on pelkkä sarja surkeita sattumuksia.
En tiedä miksi harrastan tällaista itseruoskintaa, mutta menin lukemaan kaverin hääblogia. Tuli entistä surkeampi olo.. Häistä on tulossa varmasti upeat ja hauskat, kaveri on tehnyt mielettömän työn koristelujen yms. eteen - mutta minä en niihin pirskeisiin pääse. En jaksaisi ajomatkaa ja sitä kaikkea ihmispaljoutta ruokaongelmista puhumattakaan.
Tästä pääsin ajatukseen siitä kuinka tämä kesä olisi voinut olla minun kesäni, jos lupaukset ja suunnitelmat olisivat pitäneet. Meillähän oli siis tarkoitus mennä miehen kanssa naimisiin tänä kesänä, mutta sitten purettiin kihlaus, erottiin ja kaikki paska siihen päälle. En varmaan ikinä saavuta tuota asiaa... Ehkä mies ei enää edes halua kanssani naimisiin. Kukapa sitä haluaisi mielipuolen vaimokseen..
Ei, tästä ei tullut minun kesääni.
Tästä tuli mielessäni asuvan pikku pirulaisen kesä.