Rohkeasti aloitettu on puoliksi voitettu?

Minä yritän. Yritän niin kovasti.
Kaikesta tuosta yrittämisestä huolimatta tuntuu, että en etene parantumisen kanssa lainkaan.
Hoitajat jaksavat muistutella kuinka ruokailut ovat menneet eteeenpäin ja kykenen syömään viidesti päivässä. Tosin liian usein en yksinkertaisesti pysty syömään kaikkea.. Liian usein ruoka ja mörkö peittoavat minut.
Annokset tuntuvat valtavilta ja minä istun paniikissa niiden edessä. Yritän saada hammasta purren syötyä kaiken, mutta sitten kuvotus ja ahdistus voittavat.
Kaikki tuo näkyy siinä, että paino laskee edelleen.. Kuinkakohan kauan nuo katselevat minun eipäs-juupas-pelleilyäni ennen kuin heittävät minut pihalle täältä.. En selviä sairaalan ulkopuolella tätäkään vähää, sen minä tiedän. Ulkopuolella mörkö voittaa minut satanolla. Silloin kaikki tähän asti saavutettu valuu hiekkana sormien välistä.
Miksi minä olen heikko? Miksi minä en osaa syödä?

Olen korviani myöten täynnä tätä paskasairautta. Se on varastanut minulta taas yhden kesän lisää. Se pikku paskiainen on varastanut elämästäni aivan liian monta vuotta.
Tästä vuodesta en muista juuri mitään... Olen ravannut eri lääkäreillä, ravitsemusterapeuteilla ja kököttänyt kesän osastolla. Vieläkään en saa ulkoilla kuin sairaalan alueella rajoitettuja aikoja. En saa mennä kaupungille silloin kun haluan. En saa mennä minnekään silloin kun haluan. Joudun tuijottamaan samoja seiniä ja samoja lattioita - seuranani on se pieni olkapäällä istuva piru, joka kuiskii korvaani ilkeitä sanoja.
..ja kaikesta huolimatta minä kuuntelen tuota pientä paholaista ja noudatan sen asettamia sääntöjä ja tapoja. Uskon sen valheita. Kuljen sen talutusnuorassa.