Haaveita ja unelmia

Haaveiluhaaste

Kerro (ilman materiasyyllisyyttä), mitkä viisi tavaraa ostaisit, jos sinulla olisi kaikki maailman rahat. Tämän jälkeen haasta kymmenen muuta bloggaajaa.


margareta haastoi minut, kiitos sinulle <3
Itse en jaksa eritellä haastettavia vaan haastan tasapuolisesti kaikki lukijani.

1. Talo maalta

Lapsuuteni vietin maalla. Teininä vihasin maaseutua, mutta näin vanhemmiten alkaa taas kaipaamaan omaa rauhaa. Toivottavasti tämän unelman voin joskus toteuttaa.. Toivoisin, että talo sijaitsisi n. 10-20 kilometrin päässä kaupungista. Tontin on oltava iso, jotta koirilla on tilaa juosta.

2. Toinen koira (ja miksei vaikka kolmaskin)

Kyllä. Toisen koiran haluan. Ja toivottavasti parin vuoden sisään saankin raavittua rahat kokoon.

3. Auto

Tämänkin minä tarvitsisin. Nyt ei ole moiseen ylellisyyteen varaa. Olen hittolainen 23-vuotias ja en ole koskaan omistanut autoa... Kyllähän tuota tarvitsisi viikoittain, mutta minkäs teet.

4. Hyväntekeväisyys + läheisten auttaminen

Kyllähän sitä läheisiään olisi autettava. Lahjoitan nytkin vähistä rahoistani eläinsuojeluyhdistyksille ja erilaisiin lapsille ja nuorille suunnattuihin hankkeisiin/projekteihin jne, joten varmasti lahjoittaisin myös varakkaampana - tosin summat voisivat olla hieman eri luokkaa kuin nyt.

5. Oma kesämökki

Mökkeily on mukavaa. Saimaa ja mökkisauna.. Siellä se mieli lepää.

Jouduin hieman mietiskelemään mitä vastaan tähän. Minun teki mieli vastata onnellinen ja terve, mutta kumpaakaan noista ei saa rahalla.

En osaa käyttäytyä

Eilisiltana makasin sängyssä ja koira tuhisi onnellisena vieressäni ja lipaisi välillä poskeani pehmeällä kielellään kuin sanoen: "Ei se haittaa, huomenna asiat ovat paremmin".
Eilen minä jopa uskoin tuohon itse keksimääni valheeseen. Minun pitää joko opetella valehtelemaan itselleni paremmin tai sitten pitää jättää tuollaisten höpöhöpö-juttujen miettiminen kokonaan väliin.
En usko, että asiat tästä paremmiksi muuttuvat. Samaa paskaa tämä on ollut jo ties kuinka monta vuotta ja koko ajan "paranee".
Olisi ehkä kaikkien parhaaksi, jos yhteiskunta kehittelisi turhien ihmisten hävitysprojektin. Minusta ei ole ollut yhteiskunnalle mitään hyötyä ja tuskin on vastaisuudessakaan. Täällä minä vain ollamöllötän ja tuhlaan kaikkien kallista aikaa ja resursseja.
Kaiken hyvän lisäksi olen niin heikko, että minusta ei ole edes lopettamaan tätä kurjaa elämääni..

Tänään epäonnistuin syömisissä. Jos joku pitäisi palkita epäonnistumisesta laihtumisessa, niin palkinto kuuluisi kyllä tänne. Siitä ei ole epäilystäkään. Viimeisen kahden kuukauden aikana olen lihonut ja laihtuntu yhteensä varmaan 15kg. Ja aina ne kilot tulevat takaisin. Olen kadottanut itsekurini täysin.

Tänäänkin söin onnellisena karkkia. Sitten tajusin, että ei jumalauta näin ei voi toimia.. Tämän jälkeen painelin vessaan deletoimaan tuon ällöttävän sokerimössön. Ajattelin, että karkit on kaivettava pihalle.
Sitten lähes huomaamatta aloin kaivaa pihalle pari tuntia sitten syötyä kanasalaattia. Miten ihminen voikaan innostua niin paljon nähdessään puoliksi sulaneen paprikapalan?
Kroppaa kivisti joka puolelta ja sydän oli kovaa vauhtia tulossa läpi rintakehästä. Silti minä jatkoin.
Nyt kasvot ovat turvonneet ja punaiset, rystysissä on punaiset ruhjeet.. Kurkkuun koskee. Sydän hakkaa tuhatta ja sataa edelleen ja olo on hutera.
Minä oikeasti varmaankin kuolen tähän joku kaunis päivä.

Miksi pitää olla tyhmä ja tehdä tyhmiä asioita?

Viilteleminen on ihan helvetin typerää. En tajua miksi tein sen taas. Olen ollut satuttamatta itseäni jo melko hyvän aikaa. Syksyllä taisin viimeksi hölmöillä.
Ja nyt sitten menin ja viilsin. Monta punaista tihkuvaa viivaa. Tyhmätyhmätyhmä...

Mies on poissa muutaman päivän ja minä aloitan yksinolon tällätapaa.. Hohhoojaajaa. Kuvittelinko, että mies ei huomaa noita jälkiä tullessaan kotiin? Ehkä sitä jotenkin onnistuisi piilottamaan ne. "Kissa raapi"-selitys tuskin menee läpi.

Tänään on ollut suht ok päivä. Tai en tiedä. Nyt on alkanut olla sellainen olo, että mikään ei oikeastaan tunnu miltään. En tiedä onko tämä yhtään sen parempi kuin itkuisuus ja ahdistus.
Taas koko päivän on ollut sellainen todella kummallinen olo.. Ihan kuin pää olisi täynnä sumua, joka estää ajatuksia kulkemasta mihinkään. Olen käyttänyt piskin pihalla ja tehnyt ruokaa jne, mutta tuntuu että se en ole ollut minä vaan joku muu.
Tuntuu, että todellisuuden raja lipuu koko ajan kauemmas ja kauemmas. Äsken istuin keittiössä ja teki mieli itkeä, mutta yhtään kyyneltä ei tullut. Siinä pöydällä oli veitsi ja... no niin.. näin kävi taas. Vittu.

Mutta en voi kieltää, etteikö itsensä satuttaminen olisi ainakin hetkellisesti tuntunut hyvältä.

Joku tosiaan aikoo auttaa minua?

Nyt on aika varattuna sekä omalle terveydenhoitajalla että lääkärille. En edes tiedä onko tuo lääkäriaika ihan opiskeluterveydenhuoltoon vai psykiatrian palveluihin. Ainakin aika näyttää olevan sellaiselle viikonpäivälle, että koululla ei ole lääkärin vastaanottoa.. Noh, ehkä minulle kerrotaan, että mihin pitää mennä.

Positiivista tässä oli se, että minusta tuntuu että tällä kertaa ongelmani otetaan tosissaan eikä vain jonain typeränä teiniangstina. Tuntui, että aamuvastaanottoa pitänyt hoitaja oli oikeasti kiinnostunut hyvinvoinnistani.
Sille omalle terveydenhoitajalle pääsen vasta +viikon päästä (ensiviikolla ei ole vastaanottoa) ja lääkäri menee parin viikon päähän. Mutta kuulemma ei pidä yhtään epäröidä ottaa yhteyttä mielenterveyspäivystykseen, jos tuntuu siltä että ei jaksa enää.

Jotenkin avun saaminen tuntuu helpottavalta, mutta samalla pelottaa. Syömiseen liittyvistä ongelmista en ole maininnut, pelkästään tuosta masentuneisuudesta. Katsoo nyt, että uskallanko avata suuni syömisistä (ja haluanko). Kunhan tästä mustassa sumussa rämpimisestä pääsisi eroon.. Tuntuu, että viime vuosi on yksi tyhjä aukko - samanlainen musta-aukko löytyy teinivuosien kohdalta. En oikein osaa sanoa muuta kuin että läpi vuoden tuntui enemmän ja vähemmän pahalta.. Tuntuu, että olen heittänyt liian monta vuotta hukkaa. Olisinko erilainen ihminen, jos joku olisi minua auttanut jo silloin, kun mainitsin 14-vuotiaana kouluterkkarille, että kyllähän tuo itsensä tappaminen on käynyt mielessä?
Millaista olisi olla ihminen, jolla on muistoja tapahtumista - ei vain muistoa rintaa puristavasta ahdistuksen tunteesta tai aivoissa vellovasta synkkyydestä?

Ehkä minun kuuluu olla tällainen

Tänään uskalsin astua sinne terveydenhoitajan oven luo. Nykäisin kahvastakin.
Sitten huomasin lapun ovessa: "Tänään ei terveydenhoitajan vastaanottoa".
Tuon jälkeen iski paniikki. Oli hyvin lähellä etten olisi alkanut itkemään siinä koulun pihalla. En tiennyt mitä tekisin seuraavaksi..

Sitten muistin, että mies mainitsi minulle mielenterveyshoitajan puhelinvastaanotosta.
Eipä sielläkään vastattu.. En ole ainut apua tarvitseva ja tuntuu, että on olemassa niitä jotka tarvitsevat tuota puhelinaikaa enemmän kuin minä...

Tuntuu, että kohtalo on sitä mieltä, että minun on turha edes yrittää hakea sitä apua mistään..

Jospa sitä kuitenkin vielä yrittäisi soittaa tuohon numeroon..

Edittiä // Sain sen mielenterveyshoitajan kiinni. Keskusteltiin siinä jonkin aikaa ja minä itkin hillittömästi koko puhelun ajan. Jotenkin tuo tunteenpurkaus täysin tuntemattomalle ihmiselle hävettää aivan mielettömästi.
Pitää huomenna raahautua uudelleen sinne opiskelijaterveydenhuoltoon, jos siellä silloin olisi joku paikalla..

Olen elossa

En ole jaksanut päivittää blogia tai käydä foorumeilla. Laihdutus menee pitkin helvettiä ja mielialan taso huitelee jossain maanpinnan alapuolella. Saan järkyttäviä itkukohtauksia epäsopivissa tilanteissa ja päivät vain lipuvat ohi. Tuntuu, etten saa mistään otetta ja vain roikun elämässä mukana. Ihan kuin en eläisi ollenkaan vaan vain seurailen sivusta kuinka joku liikuttelee minua paikasta toiseen kuin videopelissä.
Useampi ihminen on kehottanut hakemaan apua, mukaan lukien mies.

Huomenna aion mennä sinne terveydenhoitajalle. Tällä kertaa pakotan itseni avaamaan oven. Ja istumaan tuoliin. Ja avaamaan suuni.

Voittajaolo

Vaaka ilostutti minua tänään vihastuttamisen sijaan! Nyt on aivan mahtava fiilis!
Tästä on hyvä lähteä jatkamaan pudotusta. Sinnikkyys palkitaan :)
..ja tämä nyt viimeistään sai minut tajuamaan, että voin myös syödä ja laihtua <3 Jokapäivä tulee syötyä se yksi lämmin ateria + lautasellinen salaattia sekä illalla sitten jotain pientä (esim. maitorahka ja hedelmiä ja/tai proteiinijuoma). Olo on paljon parempi kuin aikoina, jolloin söi vain yhden omenan ja senkin "eri aterioilla" :D

Niin.. Se paino oli tosiaan 54,8kg ^_^

Kuviakin tuli otettua. Tiedä sitten huomaako niistä eroa edellisiin.

Ahdistus potenssiin sata

Nyt riittää. Tänään ruokala-ahdistus siirtyi sata tasoa ylemmäksi...

Tänään minulla on "bad hair-day" ja vaatteetkaan eivät varsinaisesti ole viimeisen päälle - eli näytän yhtä suloiselta kuin petolinnun peräsin. Menin  kaikessa rauhassa itsekseni ruokalaan ja mätin ruuat lautaselle mietiskellen samalla kaloreita. Oletin siis saavani viettää ruokailuhetkeni rauhassa syömishäiriöni kanssa. Luulin väärin.

Hetken aikaa itsekseni istuskeltuani pöytääni istahti minulle täysin tuntematon ihminen, joka sopesi jotain englanniksi ja poistui. Luulen, että kysymysmerkki pääni päällä loisti ulkoavaruuteen asti.
Tuon episodin jälkeen ahdistus alkoi kasvaa. En halua, että joku tuntematon ihminen (pahimmassa tapauksessa tuntemattomat ihmiset) seuraa ruokailuani.
Aloin lappaa ruokaa kitusiini ennätysvauhtia. Pää huusi samaan aikaan: "Älä syö noin nopeasti, rikot sääntöjä!" ja toisaalta se kiljui: "Syö äkkiä ennen kuin se tulee takaisin!"
Pian tuo omituinen ulkomaaneläjä (älkää nyt ymmärtäkö väärin, haluan kyllä tutustua vieraisiin kulttuureihin ja niistä tuleviin ihmisiin, mutten kampuksen ruokasalissa!) palasi takaisin ja puhuin hänen kanssaan väkinäistä small-talkia. Hetken lämmiteltyään hän alkoi heittää harvinaisen ontuvia pick-up lineja. Niihin kuuluivat muunmuassa tulevan ammattini työntekijöiden ominaisuuksien ylistäminen sekä kysely missä voisimme tavata jatkossa.
Tämä kaikki yhdistettynä tissieni tuijotteluun aiheutti minussa suunnattomia ahdistusinhopaniikki-väristyksiä. Onneksi lehtimyyjän puhelinsoitto pelasti minut tuosta tilanteesta..

Sairas ääni pääni sisällä kuiskii: "Katso nyt, kohtalokin on sitä mieltä, että ruokala on vaarallinen paikka".

ps. asiasta kukkaruukkuun: viime aikoina jalat ovat puutuneet ihmeellisesti.. Osaisiko joku heittää villiä veikkausta mistä voisi olla kyse?

On se hankalaa

Miten yhden aamun vaa'assa käymättömyys voi olla näin ahdistavaa?
Paino on ollut edelleen laskusuunnassa, mutta tänä aamuna en uskaltanut käydä vaa'assa etteivät miehen epäilykset heräisi..
Ja nyt sitä vain miettii, että olenko minä sittenkin lihonut yön aikana.

Ruokalassa

Oivoi.. Miten sitä onkaan onnistunut tekemään yleisessä ruokalassa ruokailun itselleen niin hankalaksi?
Minulla menee suht pitkään, että valitsen mitä syön: pitää katsoa kuinka paljon ruoka sisältää kaloreita ja ottaa huomioon hiilari- ja proteiinimäärät, jonka jälkeen täytyy puntaroida eri vaihtoehtojen välillä.
Jos ruokalassa on paljon ihmisiä, tähän ei ole kovin paljoa aikaa. Sitten sitä pöytään istahtaessa alkaa miettiä, että olisiko pitänyt ottaa jotain muuta ja vieruskaverin annosta katsoessa päähän pompsahtaa ajatus: "Olisiko ruokaa pitänyt ottaa vähemmän?".
Kaikkein pahimmat itsesyytökset syntyvät siitä, jos joku laiha ja kaunis närppii pienen annoksen salaattia..

Ahdistusta seuraa myös syömisnopeudesta. Minä syön melko hitaasti ja juon useamman lasin vettä ruokailun aikana.
Olen yleensä seurueesta viimeinen, jolla on ruokaa vielä lautasella. Tästä seuraa se, että muuta joko alkavat kytätä milloin olen syönyt tai alkavat hoputtaa syömisen suhteen.
Syömisen kyttääminen on ehkä pahempaa kuin hoputtaminen. Jos jollakulla on kiire lähteä, niin tuohon voi aina sanoa: "Menkää vain, minä jään vielä itsekseni syömään". Sen sijaan syömisen seuraamista on hieman hankalampi kieltää. Ei sitä voi vain kivahtaa, että älä tuijota.. Päässä pyörii tuolloin miljoona ja satayksi ajatusta: "Nyt se ajattelee, että minä olen syönyt jo liikaa.. Tuollakin on tuollainen ilme: ajatteleeko se, että läski on syönyt jo tarpeeksi?"

Kaikkein pahinta ruokalatilanteissa on kuitenkin ruokalasta poistuminen. Sinun pitää kävellä satojen ihmisten ohi, syöty ruoka painaa vatsassa ja tuntuu, että olet samaa kokoluokkaa virtahevon kanssa. Tuntuu, että kaikki tuijottavat.
Sitä vain yrittää kävellä pois mahdollisimman pian, ei kuitenkaan liian nopeasti herättääkseen huomiota.

Mutta vaikka kuinka ahdistaa, niin silti yritän vielä käydä ruokailemassa tuolla. Olen todennut, että minun on turha paastota - siitä ei seuraa mitään hyvää: paino ja kroppa jumiutuvat totaalisesti ja ajatuksista tulee höttöä. Ja sitten jossain vaiheessa iskee himo ahmia..
Ahmimisen halu on jotain aivan järkyttävää.. Tuntuu kuin olisi humalassa ja päässä ei pyöri mitään muuta kuin sapuska. Jos ei ole mitään ahmittavaa "oikeaa" ruokaa tai herkkuja, niin ei haittaa - tuossa mielentilassa kaikki käy. Ällöttävää. Onneksi eilisestä piirakan syönnistä ei seurannut mitään noin kamalaa ja suurinpiirtein kaikki syöty tuli deletoitua.

ps. paino putoaa: aamulla 56,7kg <3 Oli ilmeisesti tuon loppukuun seurauksena melkoinen hiilaripöhö päällä, kun paino on pudonnut näin hyvin muutamassa päivässä o_O

Miten tässä näin kävi?

Aamu oli hyvin hallittu ruokailun suhteen ja minulla oli päässäni selvät suunnitelmat illan ruokailuista ja liikunnoista.
Mutta tuli mutkia matkaan.. Hyvä ystävä tuli kahville ja toi mukanaan marjapiirakkaa. Minä sitten kohteliaisuus syistä otin yhden palasen.. Ei olisi pitänyt.
Välittömästi omatunto alkoi soimata ja se pieni ääni pään sisällä alkoi huudella: "Ajattele nyt kuinka monta kaloria tuossakin on... Miten sinä voit syödä tuollaista paskaa? Tunnetko kuinka kaikki tuo ylimääräinen energia alkaa imeytyä sinuun ja muuttua läskiksi?"
Seuraavana sain seurakseni kuvotuksen. Teki mieli hypätä ajassa taaksepäin ja toimia toisin...

Onneksi ystävä ei viipynyt kovin kauaa tuon ruokailuhetken jälkeen. Heti, kun hän oli sulkenut oven perässään suuntasin halailemaan posliinialttaria.
Siellä sitten vietin elämäni seuraavat 40minuuttia koettaen epätoivoisesti deletoida pahan olon aiheuttajaa.
Tuon rupeaman jälkeen olo oli melkoinen - hengästytti ja itketti. Ihan kuin olisi tehnyt rankankin liikuntasuorituksen.
En tiedä onnistuinko täysin. Luultavasti en. Ahdistaa.
Pitää liikkua tänään suunniteltua enemmän ja suunniteltua raskaammalla temmolla.

Olo on nyt aivan järkyttävä. Ajatukset ovat yhtä puuroa, naama on turvoksissa, päähän sattuu ja kurkkuun koskee.
Rintakipu ja punertavat rystyset muistuttavat äskeisistä ponnisteluista.
Inhoan oksentamista. Suorastaan vihaan sitä. Mutta en nähnyt tilanteessa muuta vaihtoehtoa.. Noh, nytpähän taas osaa hetken aikaa käyttäytyä, ettei tarvitse kokea tätä vähään aikaan.
Mies ei luojan kiitos ole kotona ja saan nuolla haavojani yksin.

Haaste helmikuulle

Tässä tällainen suht helppo ja saavutettavissa oleva haaste helmikuulle.
Itse aion tuon toteuttaa, ehkäpä joku teistä lukijoistakin innostuu :)

Pläskiä, pläskiä..

Astuminen vaakaan tänään ei ollut yhtään sen helpompaa kuin eilenkään. Ei vaikka olin yksin kotona ja vain minä näin lukeman.
58,7kg. Järkyttävää. Peili ei siis valehtele.
Olisi hienoa olla sipulinkaltainen: kerroksia voisi kuoria pois mielensä mukaan ja pian jäljellä olisi enää pieni ydin.. Mutta valitettavasti en ole kuin sipuli.

Nyt on siis yritettävä entistä kovemmin, jotta ehtii kesäkuntoon.

Mikä olisikaan parempi motivaattori kuin julkinen nöyryytys? Seuraavaksi siis kuvasaastetta meikäläisestä, olkaa hyvä. Aiemmat kuvat näkee klikkaamalla "kuvat"-tunnistetta postauksen alapuolella. Kunpa sitä pääsisi pian tuohon viime lokakuun kuntoon...

Ehkä elämäni nöyryyttävin päivä?

En osaa kunnolla edes kuvailla miltä minusta nyt tuntuu..
Toisaalta olen helpottunut, mutta samalla hyvin vihainen, pettynyt ja nöyryytetty.
Tänään minun piti astua vaakaan, jotta pystyin todistamaan läheisilleni olevani "terve". Ja tätä päivää on edeltänyt melkoinen boostaus epäluulojen hälventämiseksi.
En muista olenko ikinä tuntenut oloani näin nöyryytetyksi: minä, aikuinen ihminen, joudun paljastamaan painoni muille. Ihmisille, joille minun kehoni massan määrä ei kuulu pätkääkään. Jälkeenpäin mietin, että olisi vain pitänyt jupista vastaan, ei minulle M1-lähetettä kuitenkaan saataisi askarreltua näiden seikkojen valossa.
Mutta ehkä näin on parempi ja läheiset voivat jatkaa elämäänsä tyytyväisinä eteenpäin.

Vaaka oli julma: 60,3kg. Mitä vittua... Painan enemmän kuin tämän kuun alussa.. Itku meinasi päästä siinä vaa'alla seisoskellessa, mutta nielin pettymyksen karvaat kyyneleet ja hautasin tuntemukset syvälle sisimpääni.
Ei uskoisi, että pari viikkoa sitten paino käväisi 55kilon alapuolella. Kaikki on aloitettava taas alusta.
En jaksa. Mutta on pakko.
En minä jaksa elää lihavanakaan.

Huomenna siis palataan taas "normaaliin ruokailuun", tosin nyt pitää olla supertarkkana ja keksiä entistä parempia valheita, jotta mies pysyy tyytyväisenä.