Viilteleminen on ihan helvetin typerää. En tajua miksi tein sen taas. Olen ollut satuttamatta itseäni jo melko hyvän aikaa. Syksyllä taisin viimeksi hölmöillä.
Ja nyt sitten menin ja viilsin. Monta punaista tihkuvaa viivaa. Tyhmätyhmätyhmä...
Mies on poissa muutaman päivän ja minä aloitan yksinolon tällätapaa.. Hohhoojaajaa. Kuvittelinko, että mies ei huomaa noita jälkiä tullessaan kotiin? Ehkä sitä jotenkin onnistuisi piilottamaan ne. "Kissa raapi"-selitys tuskin menee läpi.
Tänään on ollut suht ok päivä. Tai en tiedä. Nyt on alkanut olla sellainen olo, että mikään ei oikeastaan tunnu miltään. En tiedä onko tämä yhtään sen parempi kuin itkuisuus ja ahdistus.
Taas koko päivän on ollut sellainen todella kummallinen olo.. Ihan kuin pää olisi täynnä sumua, joka estää ajatuksia kulkemasta mihinkään. Olen käyttänyt piskin pihalla ja tehnyt ruokaa jne, mutta tuntuu että se en ole ollut minä vaan joku muu.
Tuntuu, että todellisuuden raja lipuu koko ajan kauemmas ja kauemmas. Äsken istuin keittiössä ja teki mieli itkeä, mutta yhtään kyyneltä ei tullut. Siinä pöydällä oli veitsi ja... no niin.. näin kävi taas. Vittu.
Mutta en voi kieltää, etteikö itsensä satuttaminen olisi ainakin hetkellisesti tuntunut hyvältä.
4 ajatusta:
:( Tekstisi ovat kerta kerran jälkeen surullisempaa luettavaa. Tippa puskee linssiin lukiessani ja tekisi mieli halata sinua täältä käsin. Sinä tarvitset jonkun ihmisen, joka olisi vaan sinun vierellä, kuuntelisi mitä sinulla on sydämelläsi, juuri näitä samoja asioita, joista kirjoitat meille tuntemattomille. Tarvitset ihmistä lähelle kuuntelemaan ja kysymään: miten ihan oikeasti voit?
Oletko harkinnut mitään terapiaa? Minusta tuntuu vahvasti siltä, että sinun todella tarvitsisi päästä tuosta tunteiden taakasta eroon, edes osittain, niin että saisit heivata siitä edes kolmasosan jonkun toisen harteille ja keventää taakkaasi. Tiedän tunteesi, tunnistan sinusta itseni, vaikken viiltelyä koskaan sairausaikoinani harrastanutkaan. Tuo "poissaolevuuden tunne" on aivan käsittämätöntä, sitä ikään kuin mekaanisesti suorittaa jokaista päivää etenemättä oikeastaan mihinkään. Sitä katsoo maailmaa kuin lasin läpi ja itseään kuin kärpäsenä katonrajasta. Mikä on tämä ihminen? :O Kuka katsoo peilistä?
Se olet sinä. Itse. Hyväksyitpä sen tai ei. Mutta tiedätkö; tulet elämään sen saman tyypin kanssa loppuun asti ja voin vannoa, että matka tulee olemaan entistä kivuliaampi ja päivä päivältä raskaampi, jos vihaat itseäsi yhtä paljon kuin nyt. Itseinho ei pysy vakiona, se alkaa kiihdyttää vauhtiaan ja kasvaa eksponentiaalisesti ajan myötä. Yritä pysäyttää sen kulku ennen kuin on myöhäistä.
Sinä olet arvokas. Tiedän, etteivät nämä sanat tee muutosta ja sairaille korville tämä on silkkaa sanahelinää. Mutta minulle tuli vahva tunne siitä, että haluan sanoa sinulle: olet tärkeä.
<3<3 xxx Pidä huolta itsestäs ennen kuin se kärsii.
Maria: kiitos <3 Ihan itku pääsi.
Jonkinlainen hoito masennuksen suhteen ollaan aloittamassa piakkoin. Viikon päästä ensimmäinen terveydenhoitaja tapaaminen ja kahden viikon päästä ensimmäinen aika päätohtorille. Pelottaa vietävästi..
Kiitos vielä kerran kommentistasi <3
Ilo, tai tässä tapauksessa huojennus on minun puolellani. Jos edes vähäisillä sanoilla pystyn tekemään toisen oloa edes ripauksen verran paremmaksi, se on sen arvoista. Olen todella iloinen, tai siis huojentunut (:)) siitä että olet päättänyt hakea apua. Se jos jokin on pelottavaa, se on ihan hirveää(!), siinä iskee helposti peruutusvaihde päälle, herää kysymys: mitä olenkaan tekemässä? Mutta epäilykset kumpuavat suoraan sairaalta puolelta, joka ei halua sinun paranevan. Sulje siltä korvasi ja kulje vaikka robottina sinne terveydenhoitajalle ja avaa suusi vaikka väkisin sanomaan, että sinä tarvitset apua. AUTTAKAA. Sen kun teet, vakuutan, että koet jakaneesi jo osan taakastasi ja voit olla varma siitä, että sinut on kuultu ja tulet saamaan apua. Mutta tämän muistat: Mene sinne. Kerro KAIKKI. (niin paljon kuin pystyt-loppuosa tulee ajallaan)Ilman rehellisyyttäsi kukaan ei voi edes aavistaa millaisissa vesissä uit. :( Jos sanat tuntuvat vaikeiilta, tulosta vaikka blogisi tekstejä ja työnnä ne hoitajan käteen.
Muista, että täällä ollaan sinua tukemassa ja kannustamassa ja näyttämässä keskisormea sille pirulaiselle sinunkin puolestasi. Näytä, ettet ole sokerista tehty vaan lujasta aineksesta, joka menee läpi harmaan kiven :) Sairaus on se kivi. Miekka käteen ja sotatantereelle NYT, ei muttia, ei lykkäystä ei jossittelua. Alku on kivuliain kaikista, sitten helpottaa. Minä sen tiedän. <3
Maria: huomaa, että tiedät mistä puhut.. Harmi, että sinullakin on ollut vaikeita aikoja :(
Liian monta kertaa päähän on pulpahtanut ajatus, että jospa minä en olekaan sairas ja en edes tarvitse apua - jospa minä vain kuvittelen kaiken ja olen huomionhakuinen.
Vaikeita asioita.
Tämän keskustelun käyn pääni sisässä monta kertaa päivässä. Mutta tähän asti ainakin olen vielä "voittanut" nuo keskustelut. Viikon jos vielä jaksaisi..
Lähetä kommentti