Joku tosiaan aikoo auttaa minua?

Nyt on aika varattuna sekä omalle terveydenhoitajalla että lääkärille. En edes tiedä onko tuo lääkäriaika ihan opiskeluterveydenhuoltoon vai psykiatrian palveluihin. Ainakin aika näyttää olevan sellaiselle viikonpäivälle, että koululla ei ole lääkärin vastaanottoa.. Noh, ehkä minulle kerrotaan, että mihin pitää mennä.

Positiivista tässä oli se, että minusta tuntuu että tällä kertaa ongelmani otetaan tosissaan eikä vain jonain typeränä teiniangstina. Tuntui, että aamuvastaanottoa pitänyt hoitaja oli oikeasti kiinnostunut hyvinvoinnistani.
Sille omalle terveydenhoitajalle pääsen vasta +viikon päästä (ensiviikolla ei ole vastaanottoa) ja lääkäri menee parin viikon päähän. Mutta kuulemma ei pidä yhtään epäröidä ottaa yhteyttä mielenterveyspäivystykseen, jos tuntuu siltä että ei jaksa enää.

Jotenkin avun saaminen tuntuu helpottavalta, mutta samalla pelottaa. Syömiseen liittyvistä ongelmista en ole maininnut, pelkästään tuosta masentuneisuudesta. Katsoo nyt, että uskallanko avata suuni syömisistä (ja haluanko). Kunhan tästä mustassa sumussa rämpimisestä pääsisi eroon.. Tuntuu, että viime vuosi on yksi tyhjä aukko - samanlainen musta-aukko löytyy teinivuosien kohdalta. En oikein osaa sanoa muuta kuin että läpi vuoden tuntui enemmän ja vähemmän pahalta.. Tuntuu, että olen heittänyt liian monta vuotta hukkaa. Olisinko erilainen ihminen, jos joku olisi minua auttanut jo silloin, kun mainitsin 14-vuotiaana kouluterkkarille, että kyllähän tuo itsensä tappaminen on käynyt mielessä?
Millaista olisi olla ihminen, jolla on muistoja tapahtumista - ei vain muistoa rintaa puristavasta ahdistuksen tunteesta tai aivoissa vellovasta synkkyydestä?