Aamu oli hyvin hallittu ruokailun suhteen ja minulla oli päässäni selvät suunnitelmat illan ruokailuista ja liikunnoista.
Mutta tuli mutkia matkaan.. Hyvä ystävä tuli kahville ja toi mukanaan marjapiirakkaa. Minä sitten kohteliaisuus syistä otin yhden palasen.. Ei olisi pitänyt.
Välittömästi omatunto alkoi soimata ja se pieni ääni pään sisällä alkoi huudella: "Ajattele nyt kuinka monta kaloria tuossakin on... Miten sinä voit syödä tuollaista paskaa? Tunnetko kuinka kaikki tuo ylimääräinen energia alkaa imeytyä sinuun ja muuttua läskiksi?"
Seuraavana sain seurakseni kuvotuksen. Teki mieli hypätä ajassa taaksepäin ja toimia toisin...
Onneksi ystävä ei viipynyt kovin kauaa tuon ruokailuhetken jälkeen. Heti, kun hän oli sulkenut oven perässään suuntasin halailemaan posliinialttaria.
Siellä sitten vietin elämäni seuraavat 40minuuttia koettaen epätoivoisesti deletoida pahan olon aiheuttajaa.
Tuon rupeaman jälkeen olo oli melkoinen - hengästytti ja itketti. Ihan kuin olisi tehnyt rankankin liikuntasuorituksen.
En tiedä onnistuinko täysin. Luultavasti en. Ahdistaa.
Pitää liikkua tänään suunniteltua enemmän ja suunniteltua raskaammalla temmolla.
Olo on nyt aivan järkyttävä. Ajatukset ovat yhtä puuroa, naama on turvoksissa, päähän sattuu ja kurkkuun koskee.
Rintakipu ja punertavat rystyset muistuttavat äskeisistä ponnisteluista.
Inhoan oksentamista. Suorastaan vihaan sitä. Mutta en nähnyt tilanteessa muuta vaihtoehtoa.. Noh, nytpähän taas osaa hetken aikaa käyttäytyä, ettei tarvitse kokea tätä vähään aikaan.
Mies ei luojan kiitos ole kotona ja saan nuolla haavojani yksin.
0 ajatusta:
Lähetä kommentti