And here we go again...

Mies lähti mökille viikonlopuksi. Selvisin tästä kunnialla puolisen tuntia, jonka jälkeen hakeuduin pakastimen luo ja tuhosin paketillisen sorbettia. Eikä minulla edes jumalauta ollut nälkä, pelkkä typerä mieliteko. Tästä viisi minuuttia eteenpäin löydän itseni halaamasta vessanpönttöä. Perkele, ei tämän näin pitänyt mennä.
Edellisestä deletoinnista olikin jo aikaa. Puoli vuotta? Yhdeksän kuukautta? En muista.

Pari tuntia tuon jälkeen söin riisipiirakan savulohella. Tekee edelleen mieli deletoida. Kuvottavaa. Yritän nyt olla lähtemättä tuohon vanhaan kierteeseen. Voi huoh..

Tunnen itseni tällä hetkellä pohjattoman yksinäiseksi.. Facebookin uutisvirta on pullollaan ihmisiä, jotka juhlivat kuka mitäkin omien ystäviensä kanssa. Minulla ei tässä kaupungissa ole yhtään ystävää. Ehkä siinä on yksi syy siihen miksi syömishäiriö on taas saanut minusta otteen. Se on tuttu, turvallinen ja jollain tapaa lohdullinen. Tuntuu kuin olisi tavannut vanhan hyvän ystävän. Ja siitä ei tahdo luopua.

Ei näin

Viime viikolla pääsin jo miltei 57 kilon puolelle, mutta viikonloppuna tuli syötyä kuin "normaalit ihmiset" ja se näkyy välittömästi vaa'alla.. Maanantaina vaaka jysäytti ruutuun järkyttävät 60 kilon lukemat ja siitä paino ei juurikaan ole supstunut liikkumaan alaspäin vaikka kalorit ovat pysyneet alle 1100/pvä... Nyt paino on 59,6kg. Oksettavaa.

Kävin tänään ensimmäisellä polikäynnillä täällä ja se meni paremmin kuin oletin. Ajattelin että minut olisi suurinpiirtein naurettu pihalle ja sanottu, että ei noin paljon parantuneella ole tänne mitään asiaa, mutta sen sijaan lääkäri olisi halunnut aloittaa minulle mielialalääkkeet uudelleen ja oli kovasti nyreissään 53 kilon tavoitepainostani. En suostunut lääkelisäykseen vaan nyt mennään entisellä listalla.
Hoitajan juttusille pääsen loppukuusta. Saa nähdä millainen tyyppi siellä on ja että osaanko minä jutella siellä mitään järkeviä..

On ollut ihanan vapauttavaa olla päivät yksin kotona. Kukaan ei höngi niskaan ja käske syömään vaan ihan rauhassa voi ottaa aamupalaksi pelkkää kahvia.. Vanha tuttu ruokarytmi on löytynyt melko helposti - iltapäivällä jossain vaiheessa vähän lämmintä ruokaa ja sitten alkuillasta jotain pientä ja joskus saattaa telkkaria katsellessa mennä esim. kurkkua vielä myöhemminkin. Kaiken järjen mukaan tällä pitäisi painon tipahtaa, mutta nyt nämä läskit eivät ole lähteäkseen.. Pitänee yrittää vielä kovemmin..

ps. Jotain hyvääkin - Kela myönsi minulle opiskelun kuntoutuksena!

Ei mennyt niin kuin Strömsössä..

Jo jokin aika sitten aloin ihmettelemään, että miksi tältä uudelta paikkakunnalta ei kuulu kutsua erikoissairaanhoitoon. En jaksanut aiemmin tehdä asialle mitään, mutta nyt oli pakko tarttua puhelimeen ja alkaa selvitellä, että missä mättää.. Vanhan hoitosuhteen lääkärin piti uusia lääkkeitäni viimeisellä hoitokerralla. Nimenomaan piti.

Toissapäivänä koetin ostaa apteekista psykoosinestolääkkeitä ja kas kummaa, resepti oli vanhentunut ja en saanut lääkkeitä ulos. Muuten tällä asialla ei nyt olisi (vieläkään) ollut kovin kiire, mutta tapani mukaan olin jättänyt lääkkeen haun ihan viimetinkaan ja nyt ne ovat sitten loppu..

Eipä siinä sitten muuta kuin soittelemaan pariin paikkaan ja kyselemään, että mitä nyt tehtäisiin.. Ja samalla soittokierroksella selvisi, että minusta ei ole olemassakaan lähetettä tänne. Sain kuitenkin ajan lääkärille johonkin hoitosuunnittelukeskusteluun jo ensi viikolle ja samalla sovittiin, että hätistelen vanhaa paikkakuntaa lähettämään minun tietoni tänne. Ja täällä kukaan ei voinut uusia reseptejäni, koska tietoni (eikä siis myöskään lääkelistani) olleet siirtyneet tänne.
Vanhalle paikkakunnalle soittaessa selvisi, että entinen hoitava lääkärini oli sairaslomalla ja että hän sanelun mukaan oli kuulemma laittanut lähetteen eteenpäin, mutta minne lie sekin mennyt. Lupasivat yrittää hoitaa asiat kuntoon ennen kuin heillä alkaa kesäsulku.

Noh, reseptit sain kyllä uusittua, mutta kun menin apteekkiin, niin eiköhän se lääke ollut loppu (ja vielä kahdesta eri apteekista..). En jaksanut enää raahautua kolmanteen paikkaan, joten nyt on yhteen apteekkiin tilattu lääkkeet ja niiden pitäisi tulla perjantaina..

Meni taas hieman liian vaikeaksi tämä homma.

Miksi tämä on nykyään vaikeampaa?

Hitto vie.. Vähillä syömisillä eläminen on nykyään paljon vaikeampaa kuin ennen. Ennen päivästä selvisi 500 kalorilla ja nälkä ei iskenyt kertaakaan. Nyt puolet isommalla kalorimäärällä on nälkä jatkuvasti. Olin jo ehtinyt tottua siihen, että vuosiin ei näläntunnetta ollut ollenkaan. Ja se oli hienoa..
Nyt kun olen noudattanut ravitsemusterapeutin neuvoja ja syönyt 4-5 kertaa päivässä, niin tuo näläntunne on palannut... Ja se on tuonut mukanaan pari lisäkiloa kaverina. Kohtalaisen perseestä.
Minä vaan ilmeisesti olen sitä ihmistyyppiä, joka lihoo pelkästä ruuan ajattelusta. Kai se on vain pakko hyväksyä tuo tosiasia ja heittää ravitsemussuositukset romukoppaan. Jos jatkaisin "oikealla tavalla" ruokailua, niin vuoden loppuun mennessä painaisin tätä lihomisvauhtia lähes 70 kiloa. Ei kiitos.

Miten ihmeessä sitä on lihonut reilussa puolessa vuodessa kahdeksan kiloa? No näköjään sillä, että syö ravitsemussuositusten mukaisesti ja aktiivisesti blokkaa ajatuksia kehostaan. En siis juurikaan ole ajatellut miltä näytän tai tunnun. Minulla ei nykyisessä asunnossa edes ole kokovartalopeiliä, koska inhoan peilikuvaani. On ollut helpompi olla ajattelematta koko asiaa. Ei olisi kannattanut..
Ai mikä minut herätti tajuamaan, että kohta ollaan taas sotanorsun mitoissa? Valokuvat.. Kaveri otti eräässä tapahtumassa minusta valokuvia ja lisäsi ne Facebookiin. Ja se sai minut tajuamaan, että nyt on taas lihottu. Kuvista on selkeästi nähtävillä kaksoisleuan alku. Hyi helvetti.
Pienen pömppiksen nyt vielä voin sietää, mutta lihavaa naamaa en. En tajua miksi minulla lävähtää kaikki läski naamaan. Kasvojen perusteella voisi kuvitella, että painan +10kg enemmän... Kadehdin niitä ylipainoisiakin ihmisiä, joilla on solakat kasvot. Miksei minulla voi olla?
Ja minä en edes käytä alkoholia tai suolaa/suolaisia tuotteita, joka selittäisi tuon turvotuksen..

Ja miksi laihdutan taas alle 1000kcal/pvä tahdilla? No siksi, että en ole aiemminkaan laihtunut mihinkään isommilla määrillä vaan paino on joko jumittanut paikoillaan tai jopa noussut.
Ja jos tosiaan olen lihonut noin paljon 1800-2000kcal/pvä kalorimäärillä, niin eipä siinä mitkään 1500 kalorin "dieettaamiset" auta. Ja koen kumminkin olevani kuitenkin ihan suht aktiivinen liikkuja koirien kanssa ja muutenkin, joten liikkumattomuudenkaan ei pitäisi selittää tuota painonnousua noilla syömisillä. Jokseenkin epäilen koko ravitsemussuositusten järkevyyttä ja en yhtään ihmettele, että iso osa suomalaisista on ylipainoisia..

ps. Hyvin on turhat juhannuksen mukanaan tuomat turvotukset saatu pois, kiloja tänään 59,4.

Nyt lähtee läskit..

Enpä ole taas pitkään pitkään aikaan blogin puolella edes pyörähtänyt. Toisaalta hyvä, toisaalta huono.
Hyvä puoli tuossa on ollut se, että olen saanut nostettua itseni pois masennuksesta. Moneen vuoteen ei ole tuntunut yhtä hyvältä ja yhtä elävältä kuin nyt. Syömishäiriöajatukset ovat myös vähentyneet ja ruoka ei aiheuta enää hemmetinmoista paniikkia.
Huono puoli blogimaailmasta poistumisessa on se, että se kontrolli siihen syömiseen on vähentynyt ja minusta on tulossa kuin mikäkin sinivalas.. Ja näin ei voi jatkua, eli pirttiksen on nyt pakko palata blogin pariin vahtaamaan mitä sitä suuhunsa laittaa. Toivottavasti homma kuitenkin pysyy lapasessa ja mieliala suht korkealla.

Olen odottanut tätä päivää jo kuukauden. Tänään mies aloitti työt. Se tietää sitä, että minä olen päivisin yksin kotona ja saan toteuttaa syömisiäni miten haluan. Ja saan kirjoittaa blogiinkin ilman, että tarvitsee miettiä sattuuko toinen tulemaan selän taakse tiirailemaan. Vain minä ja koirat.

Tätä jatkuu nyt noin 1,5 kuukautta ja sitten minulla alkaa taas opiskelut. Uusi ala, uusi suunta. Tajusin tämän pohjakosketuksen myötä, että olen yrittänyt survoa itseäni kolmion malliseen muottiin vaikka olen neliö. Olen kouluttautunut "ihmissuhdealalle" ja olin kouluttautumassa lisää AMK-tasollakin ennen kuin jäin pois sairaalajakson vuoksi. Tässä on ollut aikaa pohtia, että haluanko minä todella kuunnella toisten ihmisten ongelmia ja haluanko olla jatkuvasti erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä. No en halua! Nyt olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja sisimpäni sanoo, että minua ei tosiaan kiinnosta mitä jollain randomilla Pirkko-Petterillä on sydämellään, kun omiakin ongelmia on ihan tarpeeksi. Ehkä tässä on yksi syy siihen miksi olo on korjaantumaan päin.
Tässä vielä odotellaan kuitenkin KELA:n lausuntoa siitä, myönnetäänkö uusi koulutus minulle kuntoutuksena vai ei. Jos ei myönnetä, niin en kyllä voi koulua aloittaa ja sitten on keksittävä jotain muuta..

Olen oppinut tässä parin vuoden aikana myös rajaamaan elämästäni ihmisiä ulos. Olen kylmästi lopettanut yhteydenpidon ihmisiin, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Jouduin tekemään rankan päätöksen yhden ihmisen kohdalla, jonka ajattelin olevan yksi parhaista ystävistäni, mutta tajusin hänen olevan kuin mikäkin iilimato, joka imi voimavarojani antamatta mitään takaisin.. Lukemattomia kertoja minä olin hänelle olkapäänä ja taputtelin selkään ja kuuntelin kännistä "olen maailman paskin äiti"-vuodatusta... Ja silloin kun minulla oli vaikeaa, niin näkyikö tätä "ystävää" jossain? Ehei... Hän oli ryyppäämässä tai muuten puuhastelemassa jotain tärkeämpää. Sairaalassa hän kävi katsomassa minua puolen vuoden aikana muistaakseni kaksi kertaa. Viime vuonna sitten tajusin lopettaa pelastavana ritarina toimimisen ja en enää käynyt hänen luonaan. Sen sijaan kutsuin hänet usein minun luokseni, mutta koskaan hän ei tullut ja niinpä yhteydenpito hiljalleen jäi. Välillä mietin miten hänellä menee nykyään, mutta koetan olla vaivaamatta päätäni, koska ei häntäkään selkeästi kiinnosta mitä minulle kuuluu. Ja kun dumppasin tämän henkilön elämästäni, niin välittömästi myös mieliala koheni! Suosittelen siis lämpimästi jokaista miettimään, että kenen kanssa haluaa todella olla tekemisissä ja kenen kanssa ei..

Syömishäiriöajatukset ovat hiljalleen palanneet mieleeni tässä viime kuukausien aikana. Ja kyllä minä löydän tälle ihan selkeän syy-yhteyden painon nousemisen lisäksi.. Muutettiin toiseen kaupunkiin toukokuun alussa ja terapia loppui ja useiden vuosien lääkärisuhde meni siinä samassa. Ja nykyisellä paikkakunnalla jatkohoito ei ole alkanut vielä lainkaan. Täkäläiseltä psykiatrian polilta ei ole tullut minkäänlaista yhteydenottoa vaikka lähete on laitettu huhtikuussa. Varmasti tämäkin on osittain omaa syytäni, sillä en ole saanut aikaiseksi soitella perään.. Jospa sitä kohta saisi aikaiseksi, kun melatoniinit pitäisi uusia. Mutta jotenkin minulla on sellainen kutina tämän paikkakunnan mielenterveystyöstä, että lääkkeet kyllä uusitaan, mutta siihen se sitten jää.
Ehkä tämä vastahakoisuuteni johtuu siitä, että mieliala tosiaan on ihan hyvä ja uuden hoitosuhteen aloittaminen tuntuu todella työläältä.. En jaksaisi millään alkaa selittää kaikkea taas alusta ja joutuisin siinä sivussa muistelemaan kaikkea ei-niin-mukavaa.

Sitten siitä elopainosta... Paino on noussut järisyttäviin lukemiin... Tänään vaaka näytti 61 kg, eli BMI noin 21,5. Liikaa. Kaikki meni ihan ok kevääseen asti, mutta silloin tehtiin joitakin lääkemuutoksia ja yhdet lääkkeet otettiin kokonaan pois sivuvaikutusten vuoksi. Sen jälkeen paino lähti varovasti hiipimään sieltä 55 kilosta ylöspäin ja nyt vain 3-4 kk myöhemmin paino on lisääntynyt jo kuusi (6!!!) kiloa. Sietämätöntä. Ilmeisesti tuolla poistetulla lääkkeellä oli sivuvaikutuksena myös aineenvaihdunnan buustaus..
Eli nyt asialle on PAKKO tehdä jotain tai pian olen taas uusilla kymmenlukemilla. Jo tuo kymmenlukeman vaihtuminen kuutosella alkavaksi aiheuttaa järkyttävää ahdistusta..

Mikäkö on tavoite tällä kertaa? 55 kiloisena elely tuntui ihan siedettävältä, joten jos sitä niille lukemille tähtäisi taas. Tai hieman alle. Ehkä 53 kg, niin pienet väliaikaiset painon nousut eivät häiritsisi. Kuitenkin suuntana on nyt ehdottomasti alaspäin.

Voihan ahdistus..

Pari päivää jatkuvaa ahdistusta. En tunnista tunnetta ahdistuksen taustalta.. Jos saisin valita, voisin nukkua viikon - jospa tämä olo olisi silloin mennyt ohi.

Elossa ollaan

Olen elossa, edelleen.

Painin syömishäiriöpaskan kanssa, edelleen.
Vihaan itseäni, edelleen.

Elämäni ei ole liikkunut suuntaan eikä toiseen. Jumitan samassa pisteessä ja häpeän itseäni sen vuoksi.
Epätoivoisesti olen koettanut laihduttaa, parantua ja taas laihduttaa, kun "parantuessa" on kertynyt muutama kilo.
Pääseekö tästä oravanpyörästä koskaan pois? Vai pitääkö kuolla ensin?

Onnen sirpaleet

Heti alkuun pyydän anteeksi rivitystä, joka todennäköisesti ei
taaskaan toimi. Kirjoitan nykyään postaukset lähinnä puhelimella,
koska en uskalla käyttää omaakaan läppäriäni. En halua, että mies
tajuaa kuinka syvälle tähän kuraan olen itseni taas onnistunut
upottamaan..
Tästä päästäänkin itse aiheeseen: onni ja onnellisuus. Milloin olen
viimeksi tuntenut noita tunteita? Suoraan sanottuna en muista. En edes
tiedä voinko enää olla onnellinen. Mitä jos onni on loppuunkulutettu
minun osaltani?

Kaiken järjen mukaan minulla pitäisi olla monia syitä onneen. Näin
ainakin ihmiset sanovat.
Minulla on avomies, lemmikki, harrastus ja ulospäin eheä perhe.
Pinnan alla kumminkin kytee. Perheeni on aina ollut täynnä
salaisuuksia ja en varmaan vieläkään tiedä puoliakaan niistä. Tiedän
kuitenkin jo ihan tarpeeksi. Omasta mielestäni liikaakin. Onko siis
mikään ihme, että sairastan "salaisuuksien sairautta"? Sitähän
syömishäiriö on - salaisuuksia salaisuuksien perään.

Avoliitto rakoilee. Jatkuvasti on kinaa syömisestä ja
syömättömyydestä. Avomies taitaa pikkuhiljaa kyllästyä
sairastamiseeni. Enkä ihmettele yhtään. Ihmettelen miten hän on tähän
asti jaksanut oikutteluani.. Ehkä sen takia, että hän oikeasti luulee
minun olevan paranemassa eikä päinvastoin.

Harrastuksesta olen joutunut ainakin väliaikaisesti luopumaan. Ei ole rahaa.
Lemmikistä luopumista olen myös harkinnut. Koen etten ole sille
tarpeeksi hyvä emäntä ja sen olisi parempi olla jonkun muun luona.
Ehkä kaikkien olisi parempi olla ilman minua. En osaa mitään muuta
kuin aiheuttaa huolta ja surua - olla kuristavana riippakivenä.

Ahdistaa. Haluaisin vain nukkua ja olla ajattelematta mitään.

Liisana Ihmemaassa

Niin.. Olen ilmeisesti pudonnut kaninkoloon ja kopsahtanut
syömishäiriön salaiseen maailmaan ja siellä kökötän. Ihmettelen
kaikkea kummaa ja en osaa kaivata kotia tai normaalia elämää.

Välillä tuntuu, että en edes ole sairas. Muut vain väittävät niin.
Poikaystävän kanssa tulee sanomista syömisestä ja ruuasta lähes joka
päivä vaikka olen sanonut, ettei minua tarvitse holhota..
Omahoitaja huomauttelee ruokailusta tasaiseen tahtiin ja lääkäri on
lähestulkoon väittänyt minua valehtelijaksi potilaskertomuksessani...
Olen onnistunut pitämään painon sovituissa rajoissa, mutta ulkoinen
olemukseni kuulemma antaa olettaa muuta. Tästä voisi jo melkein vetää
hernarit nokkaan, mutta en jaksa.. Ei minulla ole mitään intressejä
huijata hoitohenkilökuntaa, koska pakkohoidossa en ole - jos alkaisin
jauhamaan paskaa, se olisi melkein sama kuin että lähtisi kävelemään
tuolta.
En osaa nähdä ongelmaani niin vakavana kuin sen väitetään olevan.
"Vaikea anorektinen oireilu" - hohhoijjaa... En ole kävelevä luuranko,
en paastoa, hormonitoiminta ja kaikki labrat ok. Että niin.
Jotenkin nuo kommentit saavat minut tuntemaan itseni epäonnistuneeksi
ja huonoksi syömishäiriötä sairastavaksi: jumankuta, en osaa tätäkään
tehdä "oikein".

Välillä pulpahtaa mieleen, että voisi lähteä taas osastolle vähän
lepäämään, mutta ei... Ensinnäkin minulla ei ole rahaa, toiseksi en
halua tuottaa kaikille pettymystä ("sä voit nyt jo niin paljon
paremmin"). Ja kolmanneksi: en kestäisi sitä vahtaamista ja asioista
tivaamista...
Toistaiseksi kotona olen pärjännyt ja näillä mennään. Olen onnistunut
olemaan vahingoittamatta itseäni ja ihan koko ajan ja jokapäivä ei tee
mieli tappaa itseään. Kai sekin on jo alku jollekin?

Mitä olen itselleni tehnyt?

Tämä on taas yksi näistä lukemattomista yöllisistä pohdinnoista, joilla ei ole vastausta. Ajatukset vain pyörivät päässä ja tuntuu, että on pakko saada ne ulos..

Milloin ihmeessä onnistuin sössimään elämäni tällä tavalla ja tekemään muidenkin elämän vaikeaksi?
Milloin olkapäälleni istui tuo pieni ja kaunis piru, joka alkoi kuiskia korvaani? Milloin aloin uskoa sen puheita?
Mihin minä itse olen kadonnut? Kuka minä olen?
Miksi minä olen edes syntynyt tänne?

Uskoin selviäväni viikonlopusta hienosti ilman miestä. Olin ihan oikeasti sitä mieltä.
Joka suunnasta tulee jatkuvasti huolta ja kyselyä siitä, että jaksanko minä ja pitäisikö minun hetki käydä "lepäämässä".
"Ei, minä pystyn olemaan kotona. En kaipaa intensiivisempää hoitoa. Kaikki on ihan tarpeeksi hyvin"

Tuntuu, että minä olen nyt päässyt avoyksikössä kiinni niihin sielun haavoihin ja yritän hitaasti parannella niitä.. En halua suljetulle. En ole niin huonossa kunnossa. Enkä varsinkaan niin laiha, että ympärivuorokautinen hoito olisi tarpeen.
Jos minut pistetään ulos tuolta nykyisestä paikasta, en tiedä mitä teen.. Tuntuu, että nyt joutuu koko ajan pelkäämään, että matto rykäistään pois jalkojen alta.

Voi hitto. Osaan näköjään valehdella jopa itselleni.
Heti ensimmäiseksi sain tyhjässä kodissa paniikkikohtauksen ja piti sitten taas vaihteeksi vähän lääkitä mieltä tasaisemmaksi. Sain onneksi unenpäästä kiinni ja nukuin muutaman tunnin.. Säpsähtelin jatkuvasti hereille, koska olin varma että asunnossa oli joku. Hereillä ollessani olin kuulevinani puhetta tai näkevinäni hahmoja.
Olo oli aivan hirveä. Epätodellinen.

Jatkuvasti mielessä on ollut ajatuksia liittyen itsensä vahingoittamiseen:
"Tee se. Tee se.
Olet yksin.
Ota veitsi.
Viillä. Syvään.
Ota pillerit. Kaikki."
Olen kyennyt vastustamaan ajatuksia. En jaksa selittää jälkiä. En myöskään halua, että mies löytää kotiin tullessaan myös fyysisesti kylmenneen emännän.

Onneksi mies tulee huomenna kotiin. En jaksa olla enää yksin itseni kanssa.

Huonon olon purkamista

Olo on aivan hirveä.. Pari viime yötä on mennyt tavallista
levottomammin ja unen ja valveen rajalla heiluen. Unet ovat olleet
kaameita painajaisia ja hereillä ollessa miettii itsensä
satuttamista/tappamista.
Vielä ei olla niin syvällä kuin viime kesänä ennen osastojaksoa ja
toivon, etten niin alas sukellakaan. En halua osastolle. En halua,
että minulta viedään taas kaikki päätäntävalta. "Päivähoito" on
mielestäni aivan riittävä tässä tilanteessa.
Läheiset ovat alkaneet kiinnittää taas enemmän huomiota syömisiini ja
mies käyttää usein lausetta: "ota nyt minun mielikseni". Ja minähän
otan ja sisimmässä ahdistaa entistä enemmän. Ahdistun lämpimän ruuan
syömisestä, mutta en halua tuottaa miehelle turhaa huolta. En minä
ansaitse huomiota ja huolehtimista. Selviän kyllä omalla tavallani.

Nyt ahdistuneisuutta lisäävät lähestyvä vappu ja siihen liittyvät
juhlat.. En osaa päättää menenkö perinteeksi muodostuneeseen
kaveriporukan vappuriehaan vai en. En ole nähnyt isoa osaa näistä
ihmisistä vuoteen ja en jaksa selittää missä olen ollut ja mitä
tehnyt. Varsinkaan kun olen tällainen läskipallero. "Lol, joku
syömishäiriö-wnb"..
Sukujuhliin on pakko mennä. Ei kiinnosta yhtään.
Finanssiasiat ovat täysin päin persettä ja kaikki mahdolliset virastot
tivaavat lisäselvityksiä hoidon etenemisestä.
Äitini myös vaivaa minua jatkuvasti kysymyksellä: "No, oletkos sinä
edistynyt yhtään siellä.. Siellä paikassa?". Hän ei ikinä käytä
nykyisestä paikasta oikeaa nimitystä vaan kiertää sen jotenkin. Kai se
on hävettävää, kun oma tytär on hullu.
Kotona on miehen kanssa sanomista milloin mistäkin. En enää jaksa
sanoa mielipiteitäni vaan koen pääseväni helpommalla tekemällä
miehelle mieliksi.

On kyllä sellainen olo, ettei haittaisi yhtään jos jäisin vahingossa rekan alle.

p.s. tekstin rivitys on todennäköisesti aivan perseellään - kirjoitin
postauksen puhelimellä. koettakaa siis olla välittämättä tuosta.

Ketutusahdistusmasennus

En ole kirjoittanut mitään aikoihin, koska:
a) elämässäni ei ole tapahtunut mitään ihmeellistä
b) tuntuu, että olen kirjoittanut kaikki asiat sataan kertaan.. Yyyyy, olen yhä läski ja syöminen on yhä harvinaisen rajoittunutta
c) olen ollut niin helvetin väsynyt, etten ole jaksanut suunnata energiaa blogiin...

Eli lyhyt yhteenveto siitä mitä minulle kuuluu:
Mieliala on jossain miinuksen puolella. Aamuisin ei tee mieli nousta sängystä vaikka olisi hereillä. Öisin mietin itseni tappamista, mutta en aio tehdä sitä. En halua epäonnistua myös siinä.
Syöminen ahdistaa ihan jumalattomasti ja syömiset ovat rajoittuneet pariin hassuun ruokaan, joita voi syödä "hyvällä omallatunnolla". Aika ajoin tulee sitten mäsäytettyä, mutta luojan kiitos ahmiminen ei ole enää lähelläkään viime keväistä ja oksentelut ovat jääneet pois.
Arkisin käyn hoidossa ja se jatkuu näillä näkymin vuoden loppupuolelle asti. Siellä tosin tasaiseen tahtiin muistutellaan, että jos paino laskee liikaa, en voi enää jatkaa siellä. En tajua miksi tuosta jauhetaan jatkuvasti, koska en ole lähelläkään lääkärin asettamaa "painorajaa". Tiedän painon laskeneen hieman osastolta pääsemisen jälkeen, mutta ei se niin paljoa ole laskenut että siihen pitäisi kiinnittää sen kummempaa huomiota.
Vanhat asiat lyövät jatkuvasti päin näköä kuin härskiintyneet sillit. En jaksaisi ajatella niitä, mutta en jaksa enää pitää ajatuksia poissa. Tuntuu, että pään sisällä oleva suojamuuri on rapistunut. En enää osaa blokata asioita mielestäni samalla tapaa kuin ennen ja se nostaa ahdistuksen määrää..
Nyt ahdistus alkaa aika ajoin olla sietämätöntä (eli tarvittavaa lääkitystä pitää nappailla silloin tällöin), koska olen onnistunut hankkimaan itselleni jonkin sortin rasitusvamman jalkaan ja nyt täytyy olla levossa toistaiseksi.. En kestä tätä liikkumattomuutta! Tuntuu, että turpoan kuin ilmapallo.. Syödessä ajattelen vain kuinka ruoka muuttuu rasvaksi ja menee paikkoihin x, y ja z.. Toivottavasti kohta saisi edes kävellä hieman, niin olo voisi helpottua.. Sitten kun itse tajuaisi olla liikkumatta liikaa, niin se olisi hyvä asia.

Vinkiksi kaikille: kun terveydenhuoltohenkilöstö sanoo, että liikkumista täytyy rajoittaa kipuilun takia, tee se ajoissa. Helpottaa myöhempää olemista ja elämistä.

Eipä tässä muuta. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

mielialalääkkeiden ja väkivaltarikosten yhteys ja siihen liittyvä keskustelu

viimeviikolla jompikumpi iltaroskista uutisoi aluillaan olevasta
tutkimuksesta, jonka tarkoituksena on selvittää SSRI-lääkityksen
yhteyttä väkivaltarikoksiin.
toki on hienoa, että lääkkeitä ja niiden vaikutuksia tutkitaan, mutta
tämä aihe on poikinut melko paljon ikävänsävyistä keskustelua
verkossa. naamakirjassa ja keskustelufoorumeilla on tullut esille ties
minkälaista mielipidettä laidasta laitaan. osa lietsoo paniikkia, osa
leimaa kaiken lääkityksen pahaksi ja osa taas leimas kaikki nappien
syöjät aivottomiksi taulapäiksi..
rehellisesti sanottuna mielestäni osa näistä melko värikkäiden
worst-case-scenarioiden esittäjistä on tainnut itse unohtaa
aamulääkityksensä..

toki ssri-lääkitys voi lisätä impulsiivisuutta parin ensimmäisen
viikon aikana - tästä johtuen itsemurhariski voi kasvaa tuona aikana.
kaikki, jotka lukevat lääkkeiden pakkausselosteet, tietävät tämän.
olisi mielenkiintoista tietää millä menetelmällä tutkimus aiotaan
toteuttaa ja miten voidaan erottaa lääkkeen vaikutus muista
tekijöistä?
usein väkivaltarikokset tehdään päihtyneinä: entä jos tekijällä on
ssri-lääkitys? onko vika silloin lääkkeen vai
päihdyttävän/päihdyttävien aineiden käyttö?
terveydenhuoltojärjestelmä kerää paljon tietoa potilaista, mutta mitä
sitten jos papereissa lukee henkilön A käyttävän lääkettä X? tuolla
tiedolla ei tehdä hevonkukkua, jos henkilö jättää lääkkeet ottamatta,
ottaa niitä säännöllisen epäsäännöllisesti taikka käyttää niitä
väärin.
olisi myös mielenkiintoista tietää miten tässä otetaan huomioon
virheet diagnostiikassa? esimerkkinä mainittakoon kaksisuuntainen.
bipo diagnosoidaan usein virheellisesti masennukseksi ja näin ollen
lääkitys on kaikkea muuta kuin oikea ja tästä voi seurata ikävyyksiä.
ja tietenkään ei voida muutenkaan poissulkea lääkityksen perimmäisen
syyn vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen. mielenterveyden ongelmia kun
ei voi hoitaa vain "happypillseillä" vaan kyllä sitä terapiaakin
tarvitaan.
tähän "muiden tekijöiden"-listaan voisi näin äkkisältään lisätä
perhe-, raha- yms. huolet.
muuttujia on siis melkoisesti. jään innolla odottamaan tutkimustuloksia.

spinoffina tuosta aiheesta: mielenterveysongelmat ovat edelleen tabu
suomalaisessa yhteiskunnassa ja tämä uutisointi ei ainakaan edistä
tuon tabun rikkoutumista ja ongelmien hyväksyttäväksi tulemista.
toki asiassa mennään eteenpäin, mutta askeleet ovat pieniä.
ihan omasta kokemuksesta voin kertoa, että koen olevani jollain tapaa
leimattu ja sen takia epäkelpo ihminen. jos olisin ollut puoli vuotta
sairaalassa vaikka syövän tai muun somaattisen sairauden vuoksi, niin
se olisi ok ja herättäisi ihmisissä lähinnä myötätuntoa..
mutta asia ei ole niin. olen ollut puoli vuotta elämästäni
psykiatrisessa sairaalassa ja vieläpä suljetulla osastolla. kaksi
sanaa, jotka saavat osan ihmisistä kavahtamaan.. olen joutunut
huomaamaan, että osa ihmisistä ei halua olla missään tekemisissä
"hullujen" kanssa.. en siis (jostain kumman syystä..) juuri tuo esille
ongelmiani ihmissuhteissani vaikka se luultavasti voisi helpottaa omaa
oloani.
olisi melko vapauttavaa, jos voisi tokaista nuo asiat heti kättelyssä,
kun kohtaa uuden ihmisen. mutta se ei ole mahdollista. ihmiset ovat
pääasiassa liian peloissaan kohdatessaan mtt-ongelmaisen - siis jos
heille kertoo ongelmasta.
valtaosa mielen haavoista ei näy ulospäin. joka päivä jokainen kohtaa
kymmeniä ellei satoja ihmisiä, joilla on "vikaa päässä". ja näistä
ihmisistä sitä ei huomaa eikä asiaa tiedä, elleivät he itse sitä
kerro.

minä olen sen verran pelkuri, etten uskalla avoimesti kertoa
päävioistani, joten pidän ongelmat sisälläni ja jatkan odottamista..
jospa joskus yleinen mielipide mielen sairauksia kohtaan muuttuisi
positiivisemmaksi.
saan luultavasti odottaa kauan.

happy b-day.

wuppiduu ja helkkarin hyvää syntymäpäivää ja sitä rataa.. vihaan
syntymäpäiviä (ainakin omiani). vihaan vanhenemista.
tai ehkä en vihaa niinkään vanhenemista vaan sitä tunnetta, joka
syntyy kun tajuat että maapallo on suorittanut vuoden mittaisen
ympäriajelunsa auringon ympäri ja sinä itse poljet edelleen
paikoillasi.. tai minun tapauksessani: olet ottanut muutaman askeleen
taaksepäin ja kaatunut rähmällesi tiellä olevaan kuoppaan.
viime vuonna tähän aikaan paahdoin koulussa kuin hullu. minulla oli
suunnitelmia ja tavoitteita, joita kohti pyrin. toisin sanoen
elämässäni oli edes jonkinlaiset suuntaviivat, jotka ohjasivat
tekosiani. ja nyt...
nyt päiväni täyttyvät siitä, että taistelen pelkän olemassaolon tuskan
kanssa. en tiedä kuka olen ja minne menen. minulla ei ole harmainta
aavistusta siitä jatkanko koulua vai en. en edes tiedä haluanko olla
elossa vai en.

yleensäkin tähän ikään mennessä minun olisi pitänyt saavuttaa jotain
mainitsemisen arvoista. minusta olisi pitänyt tulla jo jotain..
pitäisi pystyä olemaan yhteiskunnan tuottelias jäsen: käydä töissä,
maksaa palkastaan veroja ja lisääntyä... minä en ole onnistunut
missään noissa.
minun pitäisi osata olla aikuinen, mutta tunnen itseni silti liian
nuoreksi ja vajaavaiseksi käyttääkseni itsestäni moista termiä. en
silti mielestäni ole lapsikaan.
hämmennyn aina, kun joku kutsuu minua naiseksi. en koe sitäkään
itseäni kuvaavaksi sanaksi. tyttökään ei sovi. mutta en myöskään koe
olevani väärää sukupuolta. minä vain... olen.

käyn läpi näitä asioita aina syntymäpäivieni tienoilla. en kuitenkaan
puhu ajatuksistani. en halua muistuttaa itseäni tai muita
vanhenemisestani.
en osaa olla huomion keskipisteenä. enkä siis osaa ottaa vastaan
onnitteluja oikealla tavalla..
en myöskään halua, että ihmiset huomioivat minut vain tavan vuoksi.
valtaosa onnitteluista tulee kuitenkin ihmisiltä, joita näet kerran
kymmeneen vuoteen ja joita ei oikeasti kiinnosta helvettiäkään mitä
teet tai jätät tekemättä.
iso osa omista sukulaisistani on tällaista tyyppiä. tosin nyt
luultavasti onnittelut vähenevät "julkisesti sairastamisen"
seurauksena. eihän sitä ikinä tiedä, jos tämä mielenvikaisuus on
vaikka tarttuvaa. uuuuuuu, varokaa syömäpelleily- ja
masennusbasilleja.

hoidosta.. mitä siitäkin nyt sanoisi...
jatkuvasti pyöritään keskusteluissa samojen teemojen ympärillä: haluan
kontrolloida kaikkea, haluan olla täydellinen kaikessa mitä teen. nämä
asiat eivät tietenkään onnistu keltään.
monimutkaisten ajatuskuvioiden seurauksena olen emotionaalisesti hyvin
estynyt sekä ahdistun helposti mm. odottamattomista muutoksista. niin
ja en osaa käyttäytyä normaalisti ruuan seurassa.
samaan aikaan haluan pois tästä helvetistä, mutta olen liian
peloissani muuttaakseni toimintaani...
kysymykseen: "oletko syönyt?", suu vastaa: "tietenkin, täsmäsyönti on
uusi lempiharrastukseni" ja samalla aivot kuiskaavat ääneti: "en.
haluan vain kuihtua hiljaa olemattomiin ja kadota".

Paljasta outoutesi

Sain jokunen viikko sitten Charlylta (ala-sano-aaneen.blogspot.fi) haasteen paljastaa itsestään 14 outoa asiaa. Vihdoinkin saan aikaiseksi tarttua tähän heitettyyn haasteeseen!
minun pitäisi myös haastaa 4 henkilöä tekemään sama, mutta passaan tämän osion: tarttukoon haasteesen ken uskaltaa!

-omat outouteni-

1. minulla on pari tavallisesta poikkeavaa harrastusta. harrastus numero yksi on rekkarinumeroiden bongaus.
tarkoituksena on siis bongata numerot 1-999 numerojärjestyksessä. vain suomalaisten autojen rekisterinumerot hyväksytään. olen vuoden aikana päässyt vasta kahdenkympin hujakoille... alle satasen numerot ovat hankalia löytää! tai sitten olen vain jotenkin huomiokyvytön.

2. outo(?) harrastus numero kaksi: geokätköily eli geocaching. ehkä lapsenmielisten aikuisten aarteenmetsästys kuvaa touhua parhaiten (kovin vakavamielinen ei voi olla, jos kiipeää liikennemerkkiin muovipurkin takia).
tarkoituksena on siis löytää erilaisiin ympäristöihin piilotettuja kätköjä ja ilmoittaa löydöistään muille kätköilijöille netissä. lisää tästä puuhasta voi lukea sivustolta geocaching.com.

3. olen melko intohimoinen pc-pelaaja. tosin innostukseni on rajottunut vain pariin (ei niin tyttömäiseen?) peliin. tällä hetkellä pelailen world of warcraftia ja world of tanksia. wowissa seikkailen lähinnä hunterilla ja tankkia ajelen saksalaisten riveissä.

4. minun on helpompi puhua suurelle joukolle tuntemattomia kuin pienelle ryhmälle tuttuja.. voin helposti mennä parinsadan hengen eteen pitämään suullista esitystä ties mistä, mutta sama asia tuttujen edessä on huomattavasti haasteellisempaa.

5. päässäni on paljon turhaa tietoa, jolla ei oikeastaan tee mitään. ketä oikeasti kiinnostaa, että mansikka ei oikeasti ole marja tai mikä merisiili on ruotsiksi?

6. minua luullaan (liian) usein 15-vuotiaaksi pojaksi.

7. edellisestä kohdasta huolimatta pukeudun välillä hyvinkin naisellisesti ja tahtoisin tehdä niin useamminkin - en vain uskalla tai jaksa.

8. olen hulluna erikoisiin korvakoruihin. lomamatkoilta minun on ostettava aina pari paria korvakoruja - mieluiten jostain pienestä käsityöputiikista. omistan korvakilluttimia luultavasti yli sata paria.

9. alan aivastella, kun syön airwaves-purkkaa (eli "aivastuspurkkaa") tai kun nypin kulmakarvojani.

10. en ole ikinä murtanut luitani vaikka on kyllä sattunut ja tapahtunut aina omakotitalon katolta putoamisista ratsastaessa esteen päälle muksahteluun.

11. minulla on pienehkö pakkomielle naksautella niveliä (selkäranka, sormet, varpaat)..

12. olen ollut juomatta alkoholia ihan omaksi huvikseni n. 9 kk. harvinaisen ärsyttävää selitellä juomattomuuttaan muille.

13. minulle tulee huono olo, jos puraisen vahingossa lusikkaa tai haarukkaa.

14. teini-ikäisenä halusin yhdessä vaiheessa patologiksi. kyllähän se vieläkin jokseenkin kiehtoo - saa tehdä työtä melko omassa rauhassa ja työ on lähinnä tutkimista. ja satavarmasti asiakas ei napise vastaan tai lörpöttele omiaan!

suloinen valheellisuus

ei tämä tästä ole paremmaksi muuttunut.. päässä ei pyöri ruuan vahtaamisen lisäksi juuri mitään muuta. kaikki energia tuntuu menevän siihen, että esitän miehelle, sukulaisille ja ystäville kaiken menevän parempaan suuntaan. todellisuus on kuitenkin karu. inhoan itseäni enemmän kuin pitkään aikaan ja koen epäonnistuneeni kaikessa mitä ikinä olen yrittänytkään tehdä: en koskaan ole tarpeeksi hyvä, jotta kelpaisin itselleni..

epäonnistumisista seuraa katastrofi toistensa jälkeen. tiedän, että sekoan totaalisesti asioista, joita "normaali ihminen" pitäisi vain onnettomina sattumuksina tai vahinkoina - asioina, joihin ei voi vaikuttaa.
en voi tälle haitalliselle ajattelumallille tällä hetkellä mitään. pitäisi vain pystyä hyväksymään, ettei kukaan ole täydellinen ja kaikessa ei voi onnistua.
pitäisi oppia, ettei yksi pieni asia saisi pilata loppupäivää tai viikkoa.
pitäisi oppia, ettei kaikkia harmittomiksi tarkoitettuja kommentteja tulisi kääntää oman kieroutuneen mielensä avulla itseään vastaan..
tässä lähipäivinä olen kokenut parikin lumipalloefektimäistä tapahtumasarjaa, jotka ovat päättyneet vessanpöntön halailuun. voi luoja miten inhoan itseäni tuon takia..

veripalvelusta iskettiin muuten kouraan vuoden karenssi sairaalajakson takia. hemoglobiini oli yli 150 (sinänsä positiivinen yllätys), mutta ei niin ei. toki ymmärrän, että halutaan huolehtia myös luovuttajan turvallisuudesta, mutta oli tuokin nyt jonkinlainen kolaus itselle.
jos mahdollista, niin olo on vielä hyödyttömämpi kuin aiemmin. ja viidessä minuutissa minulta lähti yksi syy pitää paino siellä normaalipainon tuntumassa. verenluovuttajanhan pitää painaa yli 50 kiloa, mutta nyt silläkään ei ole mitään merkitystä. tuntuu, että parantumista puoltavat ja helpottavat asiat vähenevät elämästäni yksi toisensa jälkeen. se nyt tästä vielä puuttuu, että saisin nykyisestä hoitopaikasta kengänkuvaa takalistoon edistymättömyyden vuoksi...

nyt kun tuijottaa omia ajatuksiaan sanoina ja lauseina, ne tuntuvat kovin typeriltä.. noh, tulipahan kerrottua.

Uusi vuosi, samat tavat

Melko tarkalleen ottaen kuukausi sitten pääsin takaisin kotiin. Mitä tämän kuukauden aikana on oikein tapahtunut?
Blogi on päivittynyt hävyttömän harvoin, syömiset ovat lipeämässä samaan vanhaan, paino on tipahtanut kolmisen kiloa, mieliala vaihtelee synkästä mustasta tasapaksuun harmaaseen, aina vain väsyttää, väsyttää ja väsyttää...

Eipä ole paljoa kehuskelemista näillä "saavutuksilla".. Tuntuu, että syöminen on aivan liian vaikeaa ja kuvottavaa. En kestäisi ajatella ruokaa lainkaan.
Samalla en kuitenkaan haluaisi painon putoavan liian alas. Olen enemmän kuin tyytyväinen nykyiseen hoitopaikkaani ja suljetulle en todellakaan nyt halua - haluan olla kotona, kiitos vaan. Nykyisessä hoitopaikassa hoito perustuu kokonaisvaltaiselle keskustelulle ainaisen syömisestä jankkaamisen sijaan. Tuolla nähdään, että syöminen ei todellakaan ole "pääongelmani" vaan yksi monista oireista. Tuntuu, että olen saanut muutamassa viikossa enemmän keskusteluapua kuin koko osastolla oloaikana.
En siis todellakaan halua, että minut laitetaan pihalle "hoitoon sitoutumattomuuden" takia. Olen kyllä halukas muuttumaan, en vain vielä jostain syystä oikein kykene siihen... Sisäiset solmut pitää kai avata ja sielun haavat paikata ennenkuin pääsen elämässä eteenpäin..

?

Että niin. Samaa paskaa päivästä toiseen.

mitä haluaisin...

tahtoisin, että jokaisesta ruokailustani ei tehtäisi sirkusnumeroa.. en tahdo, että mies kyttää syönkö ja mitä syön.
en tahdo, että vanhempani utelevat puhelimitse syömisiäni todetakseen: "jos ei maistu, niin pakotat itsesi syömään".

tahtoisin, että ihmiset tajuaisivat etten ole ilkeyttäni tällainen... en minä halua piinata ihmisiä olemalla ikävä. tiedän, että masentunut voi olla läheisilleen melkoinen rasite - minä en halua olla.. haluan olla pieni ja huomaamaton.

toisaalta haluaisin jättää hoidon kesken, mutta toisaalta ymmärrän että olen juuri siellä missä minun kuuluu olla. pääsin sairaalasta kotiin ja olen nyt tiiviissä avohoidossa. tiedän, että minun pitäisi osata käyttäytyä kuin aikuiset ja ruuan pitäisi olla "vain ruokaa" vihollisuussuhteen sijaan...

haluaisin oppia hyväksymään itseni, mutta se tuntuu aivan liian vaikealta... en voi ajatella muuta kuin kertyneitä kiloja ja ällöttäviä marsuposkiani..
joulu tulee olemaan yhtä painajaista.

Välähdyksiä menneestä...

Mieleen on viime päivinä tulvinut pieniä pätkiä menneisyydestä.
En ymmärrä.. En ole ajatellut noita asioita pitkään pitkään aikaan. En edes muistanut niiden olevan olemassa.
Osa noista kuvista, tapahtumista, välähdyksistä on niin kipeitä, etten voi niistä kirjoittaa blogiin. En edes omaan päiväkirjaani. En halua katsoa tekstiä ja muistaa. En voi puhua niistä vielä. Ehkä joskus. Nyt ne kuitenkin ovat olemassa vain oman pääni sisällä. Yritän työntää ne sinne mieleni lukittuun osaan, josta ne karkasivat, mutta aina ne tulevat takaisin...

Tässä kuitenkin nyt muutamia asioita, jotka kykenen jakamaan. En tiedä mikä merkitys niillä on, mutta kai ne jotain tarkoittavat. Ainakin ne jatkuvasti popsahtavat mieleeni siellä sun täällä..

---

Lääkärissä on pelottavaa. Korvaan sattuu ja tuo valkotakkinen sörkkii korvaa jollain laitteella.
Olen ehkä ensimmäisellä tai toisella luokalla. Tutkimus loppuu ja lääkäri näpyttelee tietokonettaan. Hän kysyy äidiltä painoani ja tokaisee minulle: ”Ai sinä oletkin jo niin painava”.
Jälkeenpäin ymmärrän, että tietyn kilorajan ylityksen jälkeen antibioottien ja särkylääkkeiden annostusta ei tarvitse laskea kilomäärän mukaan – tuolloin tuo tuntui pahalta. Jokin osa minussa ihmetteli: ”Olenko minä lihava?”

---

Olen kai kahdeksanvuotias. Kesä alkaa olla lopuillaan, on kuitenkin vielä tarpeeksi lämmintä, jotta voi olla pihalla ilman takkia. Puupinosta löydetään neljä pientä avutonta hiirenpoikaa. Niiden emo makasi kuolleena puukasan vieressä. Minä säälin noita pieniä olentoja ja halusin hoitaa ne kuntoon. Isältä sain luvan tuoda eläimet sisään, äiti oli kauhuissaan. Tein niille pesän sahanpurusta ja heinistä pieneen laatikkoon. Syötin niille maitoa pipeteillä ja heräsin hoitamaan niitä myös keskellä yötä. Laitoin niiden laatikon ylle lampun, jotta ne pysyisivät lämpiminä. Parin päivän kuluessa ne kuitenkin kuolivat yksi toisensa jälkeen. Ne olivat vielä niin pieniä… Niiden silmät eivät olleet vielä avautuneet ja kehoja peitti vain hento karvakerros. Ne eivät selvinneet ilman emoaan. En kyennyt pelastamaan niitä. Pidin niille yksin pienet hautajaiset ja hautasin ne pihakuusen alle. Hyvästelin nuo pienet olennot hellin sanoin.

---

Olen 14 tai 15. En osaa sanoa.. Olen puolitutun miehen huoneessa ja tuo huohottaa päälläni. Odotan ja odotan, että toimitus loppuisi. Kelloradion punainen teksti ilmoittaa kellon olevan 20 yli 12. Miehen puhelin soi, mutta hän painaa punaista luuria. Hän köhisee korvaani jotain. Mietin, miten kukaan voi nauttia seksistä. Mies tuoksuu sitruuna-mentholeilta. Jonkin ajan kuluttua hän lysähtää päälleni. Puemme vaatteet päälle jutustellen niitä näitä, jonka jälkeen mies vie minut kotiin. Lähtiessään hän tyrkkää käteeni muutaman askin tupakkaa ja pyytää minua olemaan kertomatta tapahtuneista kellekään. Auton perävalojen kadotessa seison pihallamme tupakat kädessä ja ihmettelen mitä juuri tapahtui. Mielessäni myllertää: ”Olisi nyt edes jättänyt tupakat antamatta tai maksanut kunnolla.. Huoraamaan ei ollut tarkoitus lähteä, mutta niin tässä taisi käydä – ja halvalla lähti..”
Vihaan edelleen sitruuna-mentholien hajua. Pelkkä haju saa minut ajattelemaan tuota pimeässä punaisena loistavaa kellotaulua.

---

Olen kai 13-vuotias. Katselen tv:stä ”Päätöntä ratsumiestä”, leffa on melkein lopussa. Yht’äkkiä äiti alkaa huutaa ja juoksee puhelin kourassa ympäri asuntoa. Hän rukoilee, ettei isä jättäisi häntä ja kiljuu, ettei voi elää ilman isää. Suljen tv:n ja lukkiudun huoneeseeni ja sisko omaansa. Äiti jatkaa kiljumista ja alkaa ilmeisesti juoda viiniä. Otan puukon tyynyn alle ja yritän käydä nukkumaan. Torkahtelen, mutta en uskalla vajota syvään uneen. Pelkään, että äiti tappaa meidät kaikki. Tapahtumasta ei puhuta koskaan. En ole vieläkään katsonut elokuvaa loppuun. Enkä taida katsoakaan.

---

Olen 15. Muistan puhuneeni hänelle jotain hetki sitten ja hymyilleeni ujosti – halusin olla salaa ystävällinen. Muut eivät juuri pitäneet hänestä ja osa kiusasikin. En uskaltanut nousta ryhmän painetta vastaan, olin liian heikoilla jo muutenkin. Nyt istun penkillä hänen vaatteidensa vieressä, kun tieto uppoaa tajuntaani: ”Hän on kadonnut". Elättelen toiveita ihmepelastumisesta, mutta eihän niin voi tapahtua. Vesi on liian lämmintä ja sameaa.

---

Tulen vanhempieni kotiin ja tunnelma on jäätävä. Kukaan ei puhu mitään. Olen 17. Nostan kissan pöydälle ja tivaan moisen käytöksen syytä. Isä katsoo minuun vakavasti ja sanoo pettyneensä minuun. Hänellä on kuulemma heikko sydän ja hän ei enää jaksa temppuiluani. Tupakointiini on yritetty puuttua ties miten, mutta hän on kuulemma väsynyt tilanteeseen. Hän huokaisee ja katsoo minuun väsyneillä sinisillä silmillään. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoo: ”Tee mitä haluat. Minä en enää välitä. Et ole enää tyttäreni”. Sisälläni myllertää, mutta suojamuurini kovettuu entisestään. Nyökkään ja painun pihalle. Istun metsään mättäälle ja annan itkun tulla äänettömästi suoraan sydämestäni. Kuivaan kyyneleeni ja odotan kasvojen punoituksen häipyvän, jonka jälkeen astelen vanhemmilleni ja istahdamme ruokapöytään. Ruokapöydässä keskustellaan niistä näistä. Äskeinen välikohtaus painetaan unohduksiin ja sitä ei mainita enää ikinä.

---

Olen jo aikuinen. Luulin tosissani pitäväni tuosta miehestä, jonka sängyssä makaan. Olen kuitenkin tajuamassa, että minusta ei ole tähän ihmissuhteeseen. En voi seurustella ihmisen kanssa, joka ei ajattele muuta kuin seksiä ja viinaa. Rukoilen mielessäni, että hän jatkaisi nukkumistaan ja minä saisin olla rauhassa. Mutta ei… Kädet alkavat vaeltaa siellä ja täällä.. Sanon, ettei huvita. Hän alkaa yrittää vain kovemmin. Käsken lopettaa. Ei vaikutusta. Olen selin ja hän tulee sisälleni. Kyyneleet valuvat äänettöminä poskilleni ja toivon kaiken loppuvan pian. Makaan hiljaa paikallani miehen tyhjentäytyessä minuun ja ajattelen kauppalistaa. Ikävöin eksääni, joka ei koskaan tekisi näin. Hetken kuluttua sama onneton vaakamambo alkaa alusta… Vihaan itseäni, vihaan vartaloani. Koetan olla ajattelematta mitään, mutta ajatusten sekamelskasta erottuu neonvärein lause: ”Kuole pois”.