Lauantaiaamun masennus

Että joo, moikkamoi taas vaan...
Ei kai ikinä pitäisi odottaa mitään innolla, niin ei voisi pettyä.

Juttu on siis tämä:
Meillä on ollut puhetta, että lähdettäisiin yhden kaverin kanssa tänään vähän baanalle ja minä saisin hieman nollattua stressitasoa ja muutenkin pääsisi pitämään hauskaa pitkästä aikaa...
No paskan vitut taas kerran.
Kaveri laittoi hetki sitten viestiä, että häntä ei tänään oikein huvittaisi lähteä kun oli jo eilen käynyt ja silloinkaan ei ollut oikein innostanut.
En voi taas kyllä sanoa muuta kuin, että olisi se pitänyt arvata. Laitoin takaisin jonkun perus oikei-no-joskus-toiste-sitten-jee-jee-viestin vaikka eivätpä nämäkään oharit kivalta tunnu..

Ei ole siis ensimmäinen kerta, kun ko. ihminen peruu tapaamiset ihan viime metreillä (no tässä nyt sentäs on iltaan aikaa...). Tosin yleensa syynä on, että hän on kipeä, tuli muuta menoa tai ei muistanut. Varmaan keskimääräisesti noin joka toista tai kolmatta tapaamista pitää siirtää syystä x, y ja/tai z.
Ei siinä, varmasti syyt ovat ihan todellisia ja järkeviä, mutta minä jotenkin onnistun kääntämään nuo päässäni niin, että minun seurani on huonoa ja/tai minun ulkonäössäni on jotain luotaantyöntävää, että ihmiset eivät tahdo kanssani olla. Ja nämä minun päässäni pyörivät syyt tuntuvat ihan loogisilta ja ennen kaikkea todellisilta.

Ja nyt varmasti naureskelet siellä ruudun toisella puolella sille kuinka luuseri olen, kun tällaisesta pikkuasiasta masennun ja eikö minulla muka ole muita kavereita.
Vastaus viimeiseen: kaverit ja ystävät ovat tällä paikkakunnalla kieltämättä melko vähissä. Harmi, mutta minkäs tuolle voi.

Nyt taas kyllä huomaa miten sh-ajatukset hyörivät samassa piirissä masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Eilinen päivä oli sinänsä loistava, söin jopa kermajäätelöä potematta huonoa omaatuntoa, mutta tämä päivä ampui minut kyllä alas kovaa ja korkealta - pilvistä pohjamutiin.